Sääliä, köyhiä lapsia, valkoisia auttajia, vääristynyttä maailmankuvaa. Eettisestä viestinnästä kehitysmaista on puhuttu pitkään, ja kipupisteet ovat varmasti tuttuja kaikille alan toimijoille.

Kesällä aiheesta julkaistiin uusi opaskirja ”How to Write About Africa in 8 Steps”, joka sopii lukemistoksi myös niille, jotka tekevät viestintää tai journalismia muualtakin kuin Afrikasta. Oppaan takana on muutamien suurten kehitysrahoittajien Africa No Filter -yhteenliittymä, joka edistää eettistä tarinankerrontaa.

Oppaassa käydään läpi kaikki perusasiat säälin välttämisestä kuvauslupiin ja siihen, että ihmiset pitää näyttää aktiivisina toimijoina – tämä on siis hyvä peruspaketti eettiseen kehitysviestintään, jos teema ei ole ennestään tuttu. Esimerkeissä Unicef, Maailman ruokaohjelma ja Acionaid saavat pyyhkeitä, Care ja Afrikan kehityspankki kiitoksia.

Vaikka teema olisi jo kyllästymiseen asti tuttu, oppaassa on myös muutama harkitsemisen arvoinen vinkki.

* * *

Aion itse kokeilla tätä, kun mahdollisuus tulee: Kun menet maailmalle tarkoituksena kerätä ihmisten tarinoita suomalaiselle yleisölle, kysy heiltä, millaisia tarinoita heidän mielestään kannattaisi kertoa.

Voi järjestää vaikka pienen kokouksen tai muutamiakin, eri kohderyhmien kanssa, ja selittää millaisia tavoitteita tarinankertojalla itsellään on. Ja sitten kysyä, että mistä ihmiset itse haluaisivat, että kerrotaan.

Ihmisillä saattaa myös olla mielihaluja siitä, mitä tarinoilla tulisi saada aikaan ja keitä niillä voisi tavoitella: ehkä paikallisia poliitikkoja, avunantajia tai joitain ihan muita. Vaikka toimittajan täytyy pitää langat lopulta käsissään, ei varmaankaan haittaa etsiä juttuvinkkejä yhdessä.

* * *

Voivatko paikalliset ihmiset tehdä juttuja ulkopuolisen kanssa yhdessä? Toimittajat käyttävät yleensä paikallisia fiksereitä ja kaikki viestijät silloin tällöin tulkkeja. Mutta olisiko mahdollista ottaa taustatoimittajaksi joku paikallinen tekemään haastatteluja? Ehkä kuvaamaan?

Tai voisiko joltain paikalliselta ostaa jonkun jutun, jonka tavoitteet määritellään yhdessä? Paikallisista avustajista voi olla hurja hyöty, kun haetaan ihmisiltä syvää, ymmärtävää lupaa tehdä juttuja ja ottaa kuvia.

Se on oppaan mukaan paljon työläämpää ja tärkeämpää kuin usein tulee ajatelleeksi. Kiireessä luvat tulee usein kysyttyä nopeasti, ja saattaa jäädä varmistamatta, että ihmiset oikeasti ymmärtävät, missä heidän tarinoitaan käytetään, kuinka kauan ne ovat internetissä ja mitä kaikkea niistä voi seurata.

* * *

Ja kun palataan kotiin, on vielä pari muistettavaa asiaa. Vaikka tarinankerääjä olisi huolehtinut eettisyydestä, voidaanko samaa sanoa kotikonttorilla uurastavista editoreista ja somen päivittäjistä?

Jutun tekijä saattaa joutua puolustamaan juttujen kohteita ja kentällä sovittuja asioita, koska on hyvin mahdollista, että päämajan viestinnällä on toiveita käyttää ja kehystää juttuja toisin kuin mitä tekijä on tarkoittanut ja kohteiden kanssa on sovittu.

Ja jos kuvat ja videot jäävät arkistoon, miten varmistetaan että niitä käytetään eettisesti ja sovitun mukaan vielä vuosien päästä?

Osa oppaaseen haastatelluista sanoi palaavansa haastateltavien luokse vuosien päästä varmistamaan, että jutut ja kuvat saavat edelleen olla esillä. Ihmettelen, kenellä on tällaiseen aikaa, mutta nostan hattua jos joku oikeasti niin tekee.

* * *

Yksi oppaan vinkeistä on usein mahdoton toteuttaa.

Tekijöiden mielestä melkein valmiin jutun, videon tai minkä tahansa tuotoksen kanssa pitäisi palata kentälle, näyttää se, ja tehdä muutokset, jos ihmiset niitä haluavat. Olen nähnyt joidenkin dokumenttielokuvien tekijöiden toimivan näin, mutta tavallisella tekstitoimittajalla tai järjestötiedottajalla ei useinkaan ole mahdollisuuksia tällaiseen.

Myös oppaaseen haastattelut ihmiset sanoivat, että näin pitäisi tehdä, mutta ei heilläkään yleensä ole siihen aikaa. Tässä apuun voivat tulla ne paikalliset taustatoimittajat ja fikserit: ehkä heille on hyvä varata vähän aikaa ja rahaa siihen, että lopputulokset hyväksytään?

* * *

Ja yksi vinkki on sellainen, josta olen eri mieltä.

Oppaassa sanotaan, että haastateltavia tulee tukea esimerkiksi tarjoamalla ruokaa ja matkakuluja. Tämä on tietenkin hyvä asia. Mutta sitten sanotaan, että jos yhteisöillä on esimerkiksi nälkä, tarinankertojan on hyvä linkittää heidät paikallisten järjestöjen puheille, jotta he voivat päästä mukaan ruoka-avun piiriin. Myös yksittäisiä ihmisiä voi esitellä järjestöille, jotta heitä autettaisiin.

Voin etäisesti kuvitella jonkin tapauksen, missä tällaisesta voi olla apua. Mutta keskimäärin sanoisin, että kyllä paikalliset ihmiset tietävät paikalliset järjestöt yhtä hyvin tai paremmin kuin satunnainen ulkopuolinen tarinankertoja. Jos he eivät ole ruoka-avun piirissä, sille on luultavimmin joku muu syy kuin se, että valkoinen sankaritoimittaja ei ole vielä heitä esitellyt avunantajille.

Kuvassa kirjoittaja Esa Salminen valkoisena pelastajana tai leikkikaverina Mosambikissa vuonna 2007. Kuva: Mika Railo