”En halua olla kyttä”, sanoo Ryhmä Haun Vainu muropaketissa. Vieressä volttia heittävä mehiläinen toteaa, ettei hän haluaisi voimistella.

Taiteilija Riiko Sakkisella on paraikaa kaksi näyttelyä Helsingissä. Molemmissa käsitellään ihmisen ja eläimen kohtaamista, tai ehkä oikeammin sitä, miten ihminen käsittelee ja esittää eläimiä usein antropomorfisesti, ihmisen kaltaisena.

Puheenvuoron saavien eläinten muropaketit ovat osa Sakkisen teosta ”Breakfast Cereal Mascot Turbo Taxonomy”, joka on paraikaa esillä Galerie Forsblomissa Helsingissä.

Ennen Forsblomia taiteen ystävän kannattaa käydä Luonnontieteellisessä museossa, jonka näyttelyssä Sakkisen teosten taustalla komeilevat oikeiden eläinten luurangot tai täytetyt eläimet, ja taulut pitää etsiä ympäri päänäyttelyä sieltä täältä.

Seikkailullisen museokäynnin jälkeen Forsblomissa voi nauttia klassisemmasta gallerianäyttelystä, jossa työt ovat suurempia ja valot kirkkaampia.

* * *

Ihmisen ja muiden eläinten suhde on ollut Sakkiselle tärkeä aihe jo pidempään. Kun kiersin Forsblomin näyttelyä, paikalla ollut Sakkinen sanoi, ettei halunnut lähteä tekemään taidetta vaikkapa turkistarhauksesta, koska koki, että sitä on käsitelty niin paljon, ettei uutta sanottavaa ollut. Kiinnostavampia olivat muut oikeudet kuin yksinkertaisesti oikeus elää.

Näyttelyn suurimmassa huoneessa on töitä, joissa Sakkinen ottaa käsittelyyn yhden eläimen kerrallaan ja luettelee kaikkia niitä tapoja, joilla ihmiset ovat eläintä käyttäneet tai eläimestä kertoneet: susi on mukana niin Punahilkassa, ihmissusitaruissa, venäläisissä Spetsnaz-erikoisjoukoissa kuin blueslaulaja Howlin’ Wolfin taitelijanimessä. Karhuja on moneen lähtöön Bamsesta Baloohon ja nallekarkkeihin.

Toisessa huoneessa eläimet pääsevät pienimuotoisesti ääneen, kun muropaketeissa olevat eläimet kertovat, etteivät he haluaisi olla niissä, eikä antropomorfisuus muutenkaan niitä nappaa.

Kolmannessa huoneessa eläimet ovatkin jo perustaneet kuvitteellisen terroristijärjestön AALF:n (Anthopomorphic Animals’ Liberation Front). Sakkinen sanoo pohtineensa, mihin epäkohtaan eläimet puuttuisivat, jos he saisivat itse päättää. Ehkä vapautusrintamaan ryhtyvät eläimet haluaisivatkin iskeä teurastamojen tai turkistarhojen sijaan Disneyn pääkonttoriin?

* * *

Yhdessä maalauksessa julistetaan, ettei enää saisi tehdä eläinoikeuskirjoja, joiden kirjoittaja on ihmisolento.

”Aina voi sanoa vastaan, että eiväthän eläimet osaa kirjoittaa. Mutta niin naisistakin sanottiin ennen”, Sakkinen sanoo.

Tämä ei ole vitsi. Esimerkiksi Kriittisen eläintutkimuksen verkostossa keskustellaan siitä, millä tavalla ja oikeudella ihminen eläimiä kuvaa ja miten muista eläimistä kerrotaan, kertoo mukana näyttelyssä vieraileva yhteiskuntatieteiden tohtori Salla Tuomivaara. Osa Sakkisen teoksista päätyy jatkossa Tuomivaaran luentojen materiaaliksi herättämään keskustelua.

Tuomivaara on äskettäin julkaissut eläinten kohtaamisesta tietokirjan Syötävät koirat ja sympaattiset siat (Into), jossa kohdataan eläimiä Suomessa ja Kiinassa, jossa Tuomivaara pitkään asui.

”Olemme yhä jossain määrin haluttomia uskomaan evoluutioteorian synnyttämään ymmärrykseen, että olemme todella eläin muiden joukossa”, Tuomivaara kirjoittaa.

”Sillä että kykenemme muokkaamaan maapalloa, on vaikeaa perustella sitä, ettei muilla eläimillä olisi moraalista merkitystä ja itseisarvoa.”

* * *

Tuomivaaran kirja onkin erinomaista luettavaa sen jälkeen, kun on käynyt katsomassa Sakkisen näyttelyt.

Kehityspolitiikan ja ihmisoikeuksien kannattajalle moni asia eläinten käsittelyssä ja kohtelussa tuntuu tutulta. Niin kuuluukin, koska hyvin samantyyppisiä keskusteluja representaatiosta ja tasa-arvoisesta kohtaamisesta käydään edelleen ihmisten kesken.

Kehitysyhteistyössä ja ihmisoikeustyössä yritetään pitää yllä ajatusta, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ikään kuin samaa jengiä meidän kanssa. Tuomivaara ja Sakkinen vievät ajattelua eteenpäin: voisiko seuraava askel olla se, että alamme laskea ”meihin” myös muut eläimet?

Samaan tyyliin kuin eläimistä puhutaan nyt omaisuutena, puhuttiin ennen toisista ihmisistä – eri etnisistä ryhmistä, orjista, naisista. Nykyään orjuutta pidetään kammottavana (vaikka sitä edelleen onkin). Ehkä toisten eläinyksilöiden nykykohtelu näyttäytyy jonain päivänä yhtä julmana ja käsittämättömänä.

Päästäänkö siihen, että ihmisoikeuspuolustajien ja kehitysyhteistyön nykyisiä argumentteja tasa-arvoisesta kohtaamisesta ja arvostuksesta käytetään joskus myös muihin lajeihin kuuluvien yksilöiden yhteydessä? Säädetäänkö universaalit eläinoikeudet, joilla taataan jonkinlainen säällisen kohtelun minimitaso?

Kun puhutaan oikeudenmukaisuudesta, tarkoitetaan yleensä ihmisten, ihmisryhmien tai sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta. Puhutaanko joskus (muuallakin kuin tutkijoiden ja aktivistien verkostoissa) lajien välisestä oikeudenmukaisuudesta?

Tuomivaaran sanoin: ”Kaikkien mielestä muiden tappamisessa on jotain pahaa. Kysymys on siitä, ketkä ovat muita. Keillä on väliä.”