Journalismi köyhissä Afrikan maissa on usein sitä, että toimittaja kuuntelee yhtä lähdettä ja referoi tämän sanomiset lehteen, radioon tai telkkariin. Usein lähde on joku, jolla on vaikutusvaltaa tai varaa maksaa toimittajan huomiosta: ministeri tai yritysjohtaja.

Se on kauhea sääli, koska silloin kansalaiset saavat luettavakseen vähän mitä sattuu, ja jotakuinkin toimiva demokratia edellyttäisi sitä, että ihmiset tietäisivät, mitä maassa tapahtuu ja osaisivat sen perusteella osallistua juttuihin.

Project Syndicate -sivustolle kirjoittava Prue Clarke nostaa esiin hyvän pointin siitä, että hyvää tarkoittavat kehitysavun antajat pahentavat tätä tilannetta melkoisesti.

* * *

Koska toimittajien palkat ovat huonot, he toimivat kuten alipalkatut liikennepoliisit: ottavat maksuja asiakkailta. Avunantajat eivät ehkä suoraan lahjo toimittajia kirjoittamaan hankkeistaan ja seminaareistaan, mutta päivärahat ja matkakorvaukset toimittajille ovat hyvin avokätisiä.

Monet avunantajat myös mielellään kouluttavat mediaa omista teemoistaan. Ajatus on kaunis: jos toimittaja tietää lasten oikeuksista, tasa-arvosta tai ympäristöstä, hän kirjoittaa niistä valistuneemmin ja kansa viisastuu juttuja lukemalla. Kääntöpuoli on, että toimittajista tulee ammattimaisia koulutuksissa ja työpajoissa juoksijoita, jotka kuittaavat päivärahat ja kirjoittavat puffijutun.

Mikä sitten neuvoksi? Onhan tärkeistä teemoista syytä kirjoittaa. Clarkella on hyvä ajatus: autetaan paikallisia medioita tulemaan paremmin toimeen, kasvattamaan toimittajien palkkoja ja toimitusten resursseja. Hän ehdottaa, että linkitetään mediataloja tekniikan alan huippuosaajiin ja parannetaan lehtien ja muiden medioiden tulovirtoja verkkokaupalla, maksumuureilla, tilaajamaksuilla, sponsoroidulla sisällöillä, maksetuilla liitteillä ja multimedian käytöllä.

Itse voisin lisätä, että aluksi voisi olla syytä tukea toimituksia ihan rahalla, ilman että rahaan on sidottu edes piiloteltu velvollisuus kirjoittaa kauniisti avunantajasta.