Ihmisoikeuksia pitäisi lähestyä ilon kautta, eikä vain epäkohdista huomautellen ja rikoksista ääntä pitäen. Näin kirjoittaa Amnesty Internationalin brändijohtaja Thomas Coombes Open Global Rights -sivustolla.

Se voi olla vaikea rasti, jos miettii, miten ihmisoikeuksia perinteisesti on puolustettu. Jo lukiosta muistan, kuinka luokan aktivisti Minna keräsi nimiä vetoomukseen milloin kenenkin mielipidevangin vapauttamisen puolesta. Olimme vihaisia. Tai ainakin hän oli.

Ihmisoikeuksia puolustetaan itse asiassa hyvin sotaisalla kielellä: taistellaan, rekrytoidaan, mobilisoidaan, vastustetaan ja puolustetaan. Puhutaan kampanjoista ja liittoumista.

Coombesin mukaan pitäisi mieluummin puhua rakentamisesta, kasvamisesta ja yhdessä pysymisestä.

”Viha mobilisoi, toivo organisoi”, hän kirjoittaa.

* * *

Olen miettinyt samoja juttuja pidempään meillä kehitysyhteistyön puolella. Olen osallistunut ihmisten tunteiden kalasteluun apu-urallani niin monta kertaa, etten osaa edes laskea. Milloin on haettu kansalaisten yleistä tukea kehitysyhteistyölle, milloin kerätty rahaa järjestön työn tueksi.

Varainhankkijoilla ja viestinnän konsulteilla on tapana sanoa, että pitää herättää tunteita. Hyvin usein ne tunteet ovat sääli ja ehkä kiukku. Siksi näemme metrotunneleissa niitä lapsia suurine silmineen.

Oma ajatukseni on ollut, että maailmasta ei saisi antaa väärää kuvaa, ja siksi ei saisi liioitella ja ylidramatisoida myöskään hätää toisella puolella maailmaa, vaikka sillä saisikin rahaa lahjoituskassaan. On vahingollista, jos ihmiset Suomessa kuvittelevat (jatkossakin), että Afrikka, Aasia ja Latinalainen Amerikka ovat täynnä kurjuutta.

Common Cause -säätiö puhuu siitä, että pitäisi miettiä arvojen mukaista työtä pidemmällä aikavälillä. Ei kannata ottaa pikavoittoa säälin kautta rahastuksella, jos vahingoittaa itseä, omia arvoja ja maailmaa pidemmällä aikavälillä.

* * *

Ihmismieli on hyvä tarttumaan vaaroihin, epäkohtiin ja huonoihin uutisiin. Se saattaa tulla jo lajimme alkuhämäristä: on ollut hiivatin hyödyllistä kiinnostua siitä, jos joku sanoo, että kylää lähestyy myrsky tai nälkäinen petolauma.

Mutta jos koko ajan olemme kriisitilassa, maailmasta piirtyy hyvin synkkä kuva. Sitä paitsi, jos ihminen vuosikymmenestä toiseen näkee kriisiuutisia, voi tulla apatia. Saattaa juolahtaa mieleen, että auttajista ei ole mihinkään, jos vuosikymmenten avusta huolimatta mikään ei ole muuttunut.

Coombes on myös lukenut Common Cause -materiaaleja, ja hän huomauttaa, että säätiön tutkimuksissa on osoitettu, että altruismi eli toisten jeesaaminen on hyvä motivaattori. Menestyneet kansalaisliikkeet saavat voimansa innostuneisuudesta ja intohimosta.

Intoa ja intohimoa taas ruokitaan toivon ja yhdessä tekemisen tunteilla.

Maailman sosiaalifoorumien käyttämä slogan ”Toisenlainen maailma on mahdollinen” on hyvä esimerkki erilaisesta, mukaan ottavasta mainonnasta. Järjestöjen yhteinen Nolo totuus -kampanja on ihan hauska, koska siinä ei ratsasteta ainakaan säälillä, vaan noloudella, ja Pirjo Heikkilä on nolouskomedian Suomen huippuja.

* * *

Coombes sanoo, että toiveikas viestintä pitäisi ottaa lähtökohdaksi myös ihmisoikeuksissa. Australian Amnesty on jo alkanut puhua pakolaisista kärjellä ”Tuokaa heidät tänne” – sen sijaan, että käsketään hallitusta lopettamaan ihmisten kohtelu rikollisina. Pakolaisista voisi kertoa niin, kuinka he yrittävät rakentaa uutta elämää ja kuinka tervetulotoivotukset auttavat – eikä niin, mitä kaikkea kauheaa he pakenevat.

Ei ongelmia pidä peitellä tai kaunistella tietenkään. Mutta negatiivistenkin viestien yhteydessä voi tarjota jonkinlaisia ratkaisuja (muutakin kuin että anna rahaa).

Coombesia mukaillen: sääli avaa kukkarot, toivo sitouttaa.

Vaikka skenemme menee koko ajan siihen suuntaan, että yksityistä rahoitusta on hankittava enemmän, pitäisi välttää pikavoittojen tavoittelua säälipisteillä. Kerrotaan edistymisestä ja otetaan ihmiset mukaan tekemään vielä suurempaa edistystä.