Maailmanpankin yksityisiä sijoituksia kehitysmaihin tekevä siipi IFC tukee koulutusta köyhissä maissa. 80 prosenttia sen tuesta menee yksityiskoulujen ketjuille, kertoo ajatushautomo Center for Global Development.

Ketjut ovat muutekin rahoittajien mieleen: esimerkiksi yhdysvaltalaiset hyväntekijät tukevat mielellään kehitysmaiden lapsia nimenomaan yksityiskoulujen ketjujen kautta. Se on hallinnollisesti selkeää ja siitä tulee olo, että rahat menevät laatukoulutukseen.

Tämä voi tuntua suomalaisista vähän hassulta, koska meillä valtiollinen koululaitos on niin peruskallioon valettu ja ajatuksissa ainoa oikea tapa tehdä asioita. Mutta yksityiskoulut ovat arkipäivää paitsi kehitysmaissa, myös monessa länsimaassa, mukaan lukien tietenkin suurin avunantaja Yhdysvallat. Ei siis ihme, että yksityiskouluja tuetaan mielellään.

CGD:n tutkijoiden pointti on, että huomio keskittyy liikaa muutamaan suureen kouluketjuun, vaikka valtaosa maailman yksityiskouluista on nyrkkipajoja.

Nyrkkipajalla en nyt viittaa köyhimpien maiden opetusmetodeihin, vaikka kokemuksieni mukaan voisinkin, sillä karttakeppiä tulee edelleen sormille monessa paikkaa. Viittaan siihen, että valtaosa yksityiskoululuista on yrityksiä, jotka omistavat vain yhden koulun. CGD kutsuu niitä ”iskän ja äiskän kouluiksi”.

Tutkimusten mukaan ei ole selvää, että ketjujen opetustulokset olisivat muita yksityiskouluja parempia. Pienten koulujen markkina on jo skaalautunut suureksi, joten miksemme tukisi niitä, tutkijat kysyvät. Se on tietenkin vähän hankalampaa, ja sijoituksia voi olla vaikeampi saada takaisin. Mutta asiaa tutkitaan, ja kouluketjujen yhteistyöjärjestö GSF haluaa ryhtyä tarjoamaan palveluja myös yksittäisten yksityiskoulujen sektorille.

Tämä saattaa kiinnostaa Suomessakin, sillä meidän apukeskusteluissamme koulutuksen merkitys on suuri.

* * *

Jos haluaa tutkia koulutussektorin kehitysyhteistyötä laajemmin, CGD on koonnut myös hyvän paketin koulutussektorin avun nykytilasta.

Siitä käy ilmi muun muassa, että apu koulutukseen on kasvanut, mutta jämähtynyt nyttemmin paikoilleen, ja että suurin osa opetussektorin(kaan) avusta ei mene kaikkein köyhimmille maille.

Ehkä kiinnostavin tieto on se, että kirkas valtaosa kehitysmaiden koulutusmenoista tulee valtion kassasta eikä kehitysavun kautta. Tämä on tuoreehko ilmiö muutenkin: kotimainen rahoitus on kasvanut ylipäätään paljon, ja avun merkitys köyhille maille on vähentynyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana – tätä ei usein suomalaisissa keskusteluissa (esimerkiksi eduskunnassa) muisteta tai tiedetä.

Niinpä mahdollisesti paras tapa lisätä maailman koulutustasoa on vaikuttaa köyhempien maiden valtioihin, että nämä panostaisivat yhä enemmän koulutukseen. Siitä on luultavasti isompi apu kuin rahoittajien apulupauksista ja avun kohdentamisesta.

Verotuksen kehittäminen on tähän yksi keino, ja CGD:n mukaan sekin, että saataisiin valtiovarainministerit kaikkialla ymmärtämään, että sosiaalisektorin menot ovat varsin järkeviä sijoituksia myös kansantalouden kannalta.