Tuloksellisuus ja mitattavat tulokset ovat olleet taikasanoja kehityspolitiikassa meillä ja maailmalla jo joitain vuosia. Teemme baseline-tutkimuksia, indikaattoreita ja mittareita ja dokumentoimme kehitysyhteistyön hyviä ja heikompiakin tuloksia.

Täytämme neljännesvuosiraportteja, puolivuotissuunnitelmia, vuosiraportteja ja vuosisuunnitelmia. Urallani oli sellainenkin puolivuotinen, jolloin täytin päiväraportin periaatteessa työpäivän jokaisesta tunnista. Vähintään kerran vuodessa piti nousta arjen yläpuolelle tarkastelemaan, mitä syvempiä muutoksia ollaan saatu aikaan.

Tarkoitus on hyvä: meillä rahoittajamaissa on tarve näyttää sekä avun kannattajille että epäilijöille, että työstä on hyötyä ja sitä kannattaa tukea.

Mutta ajatushautomo ODI:n tutkija Tiina Pasanen sanoo Oxfamin blogissa, että alaamme saattaa vaivata pakkomielteisen mittaamisen häiriö. Hän on hyvä ihminen lausumaan näin, sillä hän on monitoroinnin ja evaluaation asiantuntija.

* * *

Pasanen vertaa mittaamista käsien pesemiseen. Se on hyvä asia, eikä sitä kannata kokonaan lopettaa, mutta jos kaikki aika menee käsien pesemiseen ja työt jäävät tekemättä, olet mennyt hygieniassa liian pitkälle.

Kerrankin on niin, että vajarit saattaa olla parempi kuin överit.

Myös järjestöillä etelässä kuluu tunnetusti hurjasti aikaa eri rahoittajille raportoimiseen. Sekään ei ole tavatonta, että jos asetetaan edistykselle jokin tarkka mittari, vaikka tyttöjen pääsy kouluun, työ alkaa sen jälkeen keskittyä raivokkaasti tuon mittarin täyttämiseen esimerkiksi opetuksen laadun kustannuksella.

Monesti kerätty data jää kovalevyn nurkkaan varsin vajaalle käytölle. Itse lopetin päiväraportoinnin siihen päivään, kun esimies tunnusti, ettei hän tai kukaan muukaan ehtinyt lukea raportteja.

Pasanen tai minäkään emme sano, ettei päätöksiä tulisi tehdä tietoon pohjaten. Jos halutaan vähentää köyhyyttä, on tärkeää ymmärtää sen syyt. Ja työn edistymistä on hyvä seurata. Mutta ehkä mittaamista ja raportointia voisi viisaasti vähentää ja miettiä samalla, mistä tiedosta on oikeasti hyötyä. Millaisin menetelmin saisimme oikeasti työtä ohjaava tietoa?

Tähänkin on tietoa saatavilla. Pasanen linkkaa Mary Kay Gugertyn ja Dean Karlanin hienon mutta varsin pitkän tekstin Ten Reasons Not to Measure Impact—and What to Do Instead. Sitä suosittelen vain jo kohtuullisen edistyneille kehy-jyrille.