Kuka vielä haluaa kehitysyhteistyöhön?

Moni kehitysyhteistyön ammattilainen miettii uraansa uusiksi. Työ on kuluttavaa, eikä rahoituskaan aina näytä varmalta. Samalla ala vetää puoleensa uutta väkeä, mutta monikaan ei enää halua etelään seikkailemaan.

Keksin yli 20 vuotta sitten, että kun tekee töitä kehitysyhteistyön ja kehityspolitiikan parissa, on tavallaan köyhyyden ammattilainen. Ajattelin ainakin puolivakavasti, että sain oman elantoni eriarvoisuudesta ja siitä, että toiset ovat köyhiä.

Termi päätyi ensin blogiin ja sitten esikoisromaanini nimeksi.

Olen sittemmin jatkanut työtä tällä alalla. Olen kokenut, että on hyvä pyrkiä hyvyyteen ja eriarvoisuuden vähentämiseen. Olen kuitenkin tehnyt muutakin, sillä olen miettinyt, ettei ole oman toimeentulon kannalta järkevää olla kokonaan riippuvainen kehitysyhteistyön väräjävistä määrärahoista.

Ei välttämättä lyö leiville olla koko elämäänsä köyhyyden ammattilainen. Tiedän monia muitakin alamme veteraaneja, jotka ovat alkaneet tehdä ainakin osin muuta, ja edellisten suurien kehitysyhteistyöleikkausten aikana moni kouluttautui toisille aloille.

Kehitysyhteistyön ammattilaisista tuli opettajia, sosiaalityöntekijöitä ja siirtolaisten kotouttajia. Aika ajoin kuulen, että vanhat tutut ovat hakeneet uusia suuntia ja vaihtaneet alaa.

Seikkailu houkutteli alalle

Täytyy myös myöntää, että motiivini ryhtyä kehitysyhteistyöhön eivät olleet vain pyyteettömät.

Minua alalle houkutteli maailmanparannus, mutta myös seikkailu. Halusin olla mukana ”tekemässä hyvää”, mutta haikailin myös asumaan muualle. Oppimaan uusia kulttuureja, näkemään, kokemaan ja seikkailemaan.

Kun pääsin maailmalle, mieleen nousivat ajatukset köyhyyden ammattilaisista, ja välillä oma asemani verrattaen rikkaana köyhempien keskellä ahdisti. Tuntui toisinaan vaikealta olla ikään kuin neuvonantajan roolissa, vaikka olin nuori ja kokematon.

Myöhemmin alan dekolononisaatiosta puhuvat tahot ja kehitysyhteistyökriitikot ovat myös huomauttaneet aika ajoin, että eriarvoisuuden jatkuminen saattaa olla rikkaiden mieleen, sillä he pääsevät silloin auttamaan ja hyötymään apukoneistosta.

Kehityspolitiikka voi hyödyttää apua antavia maita, ja varmasti se hyödyttää myös sen parissa olevia työntekijöitä.

Seikkailu maailmalla ei enää houkuttele

Valmistuin jo kauan aikaa sitten antropologiksi, ja viime vuosina olen vuosittain kertonut antropologian opiskelijoille omasta urastani, sillä eräs ystäväni vetää työelämäkurssia alan opiskelijoille.

Olen huomannut, että ajatukset työstä tällä alalla ovat muuttuneet. Nuoret eivät pääsääntöisesti halua maailmalle seikkailemaan, vaan monen urahaaveet ovat Suomessa. Lentäminen ahdistaa ilmastosyistä, ja kehitysyhteistyöhön liittyvä pohjoisen ja etelän dynamiikka tuntuu kolonialistiselta. Tiedostavat nuoret eivät halua sellaiseen asemaan.

Kuulemani mukaan sama ilmiö näkyy kansainvälisessä kehitystutkimuksessa. Moni opiskelija sielläkin keskittyy Suomeen, ekologisiin kysymyksiin ja vaikka luonnonvaroihin. Yhä harvempi keskittyy opinnoissaan kehitysyhteistyöhön, vaikka osa lopulta päätyykin alalle töihin.

Jos opiskelija tekee gradua jostain kaukaisesta maasta, harvemmin sinne nykyään lennetään, vaan tutkimus tehdään luetun perusteella. Tavallaan ollaan palattu 1800-luvun nojatuoliantropologiaan.

Ymmärrän tietenkin, että lentämistä pitäisi välttää, mutta on se vähän säälikin, jos yhä harvemmat avartavat mieltään tutustumalla toisiin kulttuureihin paikan päällä. Ja kyllä minusta voisi nuorena vähän seikkaillakin.

Mutta tietenkin nuoret päättäkööt, mitä tekevät. Minä olen jo vanha jäärä, joka vain toivoo, että Suomessa olisi tulevaisuudessakin sivistyneitä kosmopoliitteja.

Kuva luotu Midjourney-tekoälyllä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Liity Kehitylehden uutiskirjeen tilaajaksi ja saat uusimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Tilaa uutiskirje