Ebola on helpommin voitettavissa kuin koskaan. Vuosien 2013–2016 katastrofin jälkeen on kehitetty kaksikin rokotetta, ja hoidotkin paranevat. Humanitäärisen avun koneisto on rutinoitunut ja tehokas.

Mutta ihmiset eivät tee auttamisesta helppoa. Auttajia ei aina päästetä huolehtimaan kuolleista ja hoitolaitoksia jopa poltetaan. Itä-Kongo ei helposti sopeudu auttajien suunnitelmiin ja strategioihin.

The Christian Science Monitor kertoo laajassa ja erinomaisessa artikkelissaan antropologi Julienne Anokon vaikeasta ja suurisydämisestä työstä ebolan ja kongolaisten parissa.

Anoko on työssään ymmärtänyt, että ihmiset haluavat kärsimyksen keskellä empatiaa ja myötätuntoa – mutta saavat tyypillisesti kiireisen ja jättimäisen kansainvälisen terveydenhuollon byrokratiakoneiston, joka yrittää estää taudin leviämisen.

Hän oli itse mukana tapauksessa, jossa sairastunut mies kuoli klinikalla 80 kilometrin päästä kotoaan. Ebolaan kuolleet pitää käsitellä varoen ja haudata pian, ja omaiset saatiinkin taivuteltua siihen, että vainaja laskettaisiin vieraalla maalla hautaan tuntemattomien kanssa.

Mutta vainajat ovat ihmisille tärkeitä eikä sana ollut kulkenut kylässä. Miehelle ehdittiin kaivaa hauta myös kotikylään. Avoimena ammottava hauta tuottaa hirvittävän pahaa onnea.

Kyläläisille oli ilmeistä, etteivät ulkopuoliset kunnioittaneet heidän tapojaan, eikä ollut ensimmäinen kerta. Ei niihin voinut luottaa, tulivat hakemaan kuolleetkin pois. Välillä sairaita lapsia vietiin äideiltään.

* * *

Itä-Kongossa ollaan totuttu ulkopuolisiin auttajiin. Aina kun on joku kriisi, paikalle tulee Kinshasan tai ulkomaiden eläviä, joilla riittää resursseja.

Vaikka Maailman terveysjärjestö ja Kongon hallitus (todenmukaisesti) sanovat, että resurssit ovat riittämättömät, paikan päällä teillä ajavat uudet maasturit, klinikoita nousee ja hotelleissa on rikkaan näköistä väkeä.

Itäkongolaisia ärsyttää ja monesta tuntuu siltä, että heidän hädällään ratsastetaan ja rikastutaan. Törmäsin täsmälleen samaan ajatukseen Mosambikissa koleran aikoihin – ihmiset olivat huomanneet, että hallitus käytti toisten hätää omien taskujensa täyttämiseen. Yksien hätä voi olla toisten elinkeino.

* * *

Ratkaisuna antropologi Julienne Anoko kuuntelee ja asettuu niin surevien kuin vainajien asemaan. Itkee omaisten luona, vääntää kättä teinien kanssa ja ahtautui jopa ruumispussiin ymmärtääkseen, miksi kyläläiset valittavat, ettei vainajia kohdella kunnioituksella.

Hän myös ravistelee kiireisiä kollegoitaan siitä, että pitää nostaa katse välillä PowerPointista ja muistaa, että ebolassa on kyse ihmisistä eikä numeroista. Ja vieläpä ihmisistä kauheissa tilanteissa.

Loppujen lopuksi epidemian suitsimisen onnistumista ei päätä aiheeseen syventynyt tutkija tai kaiken osaava byrokraatti, vaan se sureva äiti tai aviomies, joka haluaisi pyyhkiä hikeä sairaan otsalta tai pestä ruumiin.

* * *

Usein Anokon työtä on mennä kaukaisiin maaseudun paikkoihin, istua ja kuunnella kun ihmiset huutavat.

Vaikka hän on kuullut samat valituksen aiheet useita kertoja, hän kirjoittaa ne aina ylös ja kiittää, että ihminen tuli sanomaan, mikä on vialla. Se helpottaa ebolan vastaista työtä, että ihmisiä kuunnellaan, ja tästä me muutkin kehitysyhteistyön parissa toimivat voimme ottaa oppia. En ole itsekään välttämättä kirjoittanut jokaisen pellon laidalla ylös jokaisen maanviljelijän ajatuksia. Jos olisin, ihmiset olisivat luultavimmin kokeneet voimakkaammin, että heitä on kuunneltu.

Anoko on myös onnistunut auttamaan. Poltettu ebola-keskus saatiin rakennettua uudelleen, kun kyläläisiä kuultiin ja heidät otettiin mukaan rakennustöihin.

Ja se kylässä pahaa onnea tuottava tyhjä hauta saatiin täytettyä hautausseremonian avulla. Anoko oli kuunnellut kylän päällikköä ja ostanut paikan päälle riisiä, palmuöljyä ja vuohen. Hautaan oli laskettu palmunlehviä ja hautajaismenot oli tehty tapojen mukaan. Sen jälkeen oli syöty vuohiateria. Kriisin ratkaisu maksoi 179 dollaria ja sen, että joku kuunteli kyläläisiä.