Kuka muistaa vielä Chico Mendesin? Vuonna 1988 murhatun brasilialaisen aktivistin nimissä käytiin kampanjaa Suomessakin Amazonasin alueen kuminkerääjien oikeuksien puolesta 2000-luvun alussa. Sebastião Salgadon hienot valokuvat kiersivät Suomea, ja päätyivät lopulta silloisen kattojärjestön Kepan käytäville vuosiksi.
Mendes oli kuminkerääjien liiton perustaja, ja kärhämät karjankasvattajien kanssa koituivat hänen kohtalokseen. Suomalaiset aktivistitkaan eivät ole säästyneet vastaavalta. Vuonna 2010 ihmisoikeus- ja kehitysaktivisti Jyri Jaakkola murhattiin Meksikossa. Siitäkin on yli 10 vuotta.
Julma meno Lattareissa jatkuu edelleen. Viime vuonna siellä murhattiin 284 ihmisoikeuspuolustajaa, kertoo Front Line Defenders -järjestö. Kaikkiaan maailmalla tapetuista aktivisteista se on hurjat 86 prosenttia.
Murhat ovat vain hurjin huippu – niiden lisäksi on hirveä määrä uhkauksia, kiinniottoja, pahoinpitelyjä, tekaistuja oikeusjuttuja ja mustamaalausta. Suurimmat ”synnit” ovat olleet maaoikeuksien puolustaminen, ympäristönsuojelu, alkuperäiskansojen oikeuksien puolustaminen, seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustaminen ja naisten oikeuksien puolustaminen.
YK:n ihmisoikeusraportoija David R. Boyd sanoo Reutersille, että konfliktien taustalla on tyypillisesti se, että luonnonvaroja hamuavat yritykset eivät konsultoi paikallisia ihmisiä, kun ne tulevat jollekin alueelle.
Kuten Chico Mendesin aikaan, edelleen esimerkiksi sademetsää halutaan karjankasvatukseen ja kaivostoimintaan. Usein tekijät jäävät ilman rangaistusta, ja hallitukset katsovat muutenkin muualle. Kaivostoiminta ja muu luonnonvarojen hyväksikäyttö tuo niille tuloja, aktivistit ja alkuperäiskansat ovat usein kaukana metsissä.
* * *
Huhtikuussa heräsi kuitenkin toivo turvallisemmasta huomisesta, kun aktivisteja suojaava Escazú-sopimus astui voimaan. Reuters kutsuu sopimusta mahdolliseksi hengenpelastajaksi.
Sopimuksen on tarkoitus tuoda turvaa ihmisoikeuksien ja luonnon puolustajille, taata heille oikeus avoimeen tiedonsaantiin luonnonvarojen käytöstä sekä kasvattaa ihmisten demokraattista osallistumista luonnonvarahankkeissa.
Se on Latinalaisen Amerikan ja Karibian ensimmäinen ympäristösopimus, ja maailman ensimmäinen, jossa velvoitetaan hallituksia suojelemaan ihmisoikeuspuolustajia ja ympäristöaktivisteja.
Sana tulee huetar-kielestä ja tarkoittaa levähdyspaikkaa.
Sopimuksen on nyt allekirjoittanut 24 maata ja sen on ratifioinut 12, eli niiden alueilla se on jo laillisesti sitova.
Paljon ihmisoikeusrikkomuksia on ollut Nicaraguassa ja Meksikossa, ja molemmat ovat ratifioineet sopimuksen. Sen sijaan kaikkein vaarallisin maa Kolumbia ei ole sopimusta ratifioinut, eikä Brasiliakaan. Niin ikään vaarallinen Honduras ei ole sitä edes allekirjoittanut.
* * *
Jotta sopimus toimisi käytännössä, se pitää ottaa tosissaan.
YK:n raportoija Boyd sanoo Reutersille, että hallitusten ja yritysten pitäisi tunnistaa alkuperäiskansojen oikeudet päättää, mitä niiden mailla tapahtuu, ja ihmisille pitäisi kunnolla viestiä ja heitä pitäisi konsultoida uusista hankkeista.
Ihmisoikeusjärjestö Global Witnessin Marina Comandulli sanoo Reutersille, että sopimus toimii vain, jos sille on riittävä rahoitus, valtiot sitoutuvat toteuttamaan sitä, ja yritykset alkavat laittaa ihmiset ja planeetan etusijalle.
Se vaatii isoa asennemuutosta, mikä ei aina ole helppoa. Mutta toivoa antaa, että tusinan verran maita on jo sopimuksen ratifioinut, ja ainakin paperilla ne siis haluavat jatkossa suojella aktivisteja.
Kuva: Lou Gold / CC BY-NC 2.0