Nyt on pelottavaa luettavaa, jos on ihmisoikeuksien ystävä. Niin kuin kaikkien pitäisi olla.
Eteläafrikkalainen Mail & Guardian on päässyt kuulolle, kun matkapuhelinyhtiö Huawein edustajat markkinoivat uuden sukupolven valvontalaitteita afrikkalaiskaupunkien pormestareille ja kaupunkien virkamiehille Kenian Mombasassa.
Huawein esittelijät hehkuttivat, kuinka Shenzhenin kaupungissa Kiinassa on kaksi miljoonaa videokameraa ja niin hyvä keinoäly, että kaikkien kaikki liikkeet voidaan nauhoittaa. Ihmiset voidaan tunnistaa vaatteista ja kävelytyylistä, jos heillä on naamio. Tiedetään, millaista autoa kukakin ajaa ja kenen kanssa ihmiset liikkuvat.
Kun Huawein esittelijä Sean Liu oli viimeksi käynyt Shenzhenin datakeskuksessa, hän oli ihmeissään saanut nähdä ruudulla, kuinka hänen kaikki tekemisensä viimeisen puolen vuoden ajalta oli taltioitu. Fantastista!
Valvontalaitteisto on tärkeä osa Huawein älykaupunkiratkaisuja. Ei toki ainoa osa: mukana on myös älykkäitä vesimittareita, sähkömittareita, liikennevaloja, liikennevalvontaa ja niin edelleen. Älykaupungit voivat esimerkiksi säästää energiaa ja tehdä liikenteestä turvallisempaa.
* * *
Mutta älykäs valvonta on helposti julmaa. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch on kuvannut, kuinka Länsi-Kiinan Xinjiangissa kasvojentunnistukseen perustuvaa valvontaa on käytetty uiguurivähemmistön kurmoottamiseen.
Ecuadorissa puolestaan otettiin Huawein älykaupunkijärjestelmä käyttöön vuonna 2011, ja valvontalaitteet syöttivät tietoa maan pahamaineiselle salaiselle poliisille, joka silloisen presidentin Rafael Correan aikana käytti voimaansa muun muassa poliittisen opposition, aktivistien ja journalistien uhkailuun ja kidnappaamiseen.
Valvontakamerat ovat yleensäkin vähän kuumottavia, mutta ymmärrän, että niiden avulla voidaan saada rikollisia kiinni, ja ne ehkä ehkäisevätkin rikollisuutta (vaikka vaikutus taitaa olla melko rajattu).
Mutta jos valtiossa instituutiot eivät ole kunnossa ja poliitikkoihin ja poliisiin ei voi luottaa – niin kuin on tilanne monessa maassa, joille Huawei laitteitaan markkinoi – ovat isoveljen kaikkialle tuijottavat silmät kerta kaikkiaan karmaiseva ajatus.
Vaikkakaan ei uusi: autoritääriset maat ovat aina valvoneet kansalaisiaan. Sambiassa ei 1980–1990-lukujen taitteessa voinut puolen tusinaa kaverusta keskustella julkisella paikalla ilman, että joku tuli kuuntelemaan. ”Siempre hay on ojo que te ve”, luki taas Havannan kaduilla jos vuosikymmeniä sitten. Aina on silmä, joka näkee sinut.
Jatkossa siihen ei tarvita edes ilmiantajia, algoritmi riittää.