Netflixissä ja muissa kansainvälisissä palveluissa on ollut viime aikoina ilahduttavan paljon modernia afrikkalaista tai ainakin Afrikan tekijöiden kanssa yhdessä tehtyä katsottavaa.

Black Earth Rising on kelpo draamaa Netflixissä Ruandan kansanmurhan jälkipuinnista, The Widow taas Kongon verimineraalien maailmaan sijoittuvaa jännitystä Amazon Primella. Aiemmin kehuin ja vähän moitin Ylelläkin ollutta Liberty-sarjaa, jossa ihmissuhteet menivät solmuun vanhan ajan kehitysyhteistyössä Keniassa.

Nyt Netflixissä pyörii yhtiön toinen kokopitkä afrikkalaisleffa ”Poika joka valjasti tuulen”. Sen on ohjannut nigerialais-englantilainen Chiwetel Ejiofor, joka näyttelee myös yhtä pääroolia leffassa.

* * *

Elokuva kertoo tositarinan William Kamkwambasta, joka muina lapsineroina rakentaa kirjojen ja kekseliäisyyden avulla tuulimyllyn kuivuuden kiusaamaa kyläänsä auttamaan.

Malawilaiset ovat maltillisesti kritisoineet elokuvaa siitä, että sen päähenkilöt eivät osaa maan pääkieltä chewaa, vaikka elokuva puhutaan pääasiassa sillä. Eikö malawilaisia näyttelijöitä olisi löytynyt? Tämä kritiikki toistuu usein afrikkalaisessa elokuvassa. Miksi Winnie ja Nelson Mandelaa näyttelivät yhdysvaltalaiset, ja miksi ylipäätään ulkopuoliset tulevat kertomaan ”Afrikan tarinoita”?

Tällä kertaa asialla sentään ovat afrikkalaiset, vaikkakin osin toisista maista. Ohjaaja Ejiofor on sanonut, että aluksi pohdittiin, pitäisikö koko elokuva kuvata Etelä-Afrikassa tai Keniassa, mutta aika pian ymmärrettiin, että pitää mennä paikan päälle. Leffa on kuvattu Kasungun pikkukaupungissa, aivan alkuperäisten paikkojen naapurissa.

Se tuo elokuvaan sen nautinnollisuuden. Päähenkilöt ehkä eivät puhu chewaa kovin hyvin (minä en sitä erota), mutta silti tutut sanat ja maisemat vievät Malawiin. Asuin ennen naapurimaa Sambiassa, ja olen ajanut Kasungun läpi muutamia kertoja. Tutun näköistä ja oloista.

Melkein alkaa iholla kutittaa (tropiikissa kutittaa aina), ja mieleen laskeutuu maissipuuron ja kuumuuden tuoma raukeus. Hiilipannun savun melkein haistaa.

* * *

Elokuvaa voi suositella ainakin eteläisen Afrikan ystäville. Se ei ole kiusaannuttava Afrikka pelastuu -stereotypiakimara, vaikka niitäkin riittää.

Mosambikissa tulvii (kipeän ajankohtainen sattuma), iso tupakkafirma on tuonut ongelmia, puut hakataan ja sateet ovat myöhässä. Koulumaksuihin ei ole varaa, eikä poika saa lukea läksyjä, koska kerosiini maksaa. Joitain epätarkkuuksia ja yksinkertaistuksia huomaan, mutta sellainen kuuluu draamaan.

Muutamia hymyilyttäviä sananparsia on otettu mukaan. ”Demokratia on kuin tuontikassava, mätänee nopeasti”, todetaan ohimenevästä vaalirekasta.

Kamkwamba rakensi tuulimyllynsä oikeasti vuonna 2006. Leffa on siirretty viisi vuotta aiempaan aikaan, varmaankin sen tähden, että on saatu syyskuun 11. päivän terrori-iskut otettua mukaan. Ne ankkuroivat tarinan nykyaikaan. Se pikkuisen helpottaa sitäkin, että malawilaisilla ei näytä elokuvassa olevan kännyköitä tai led-valoja, vaikka niitä kyllä oli jo 2001, ja etenkin vuonna 2006. Ne olisivat ehkä rikkoneet elokuvan sisäistä maailmaa, jossa tosiaan tarvitaan kerosiinia läksyjen lukemiseen.

* * *

Netflixin päätös tehdä afrikkalaisia leffoja on positiivinen, vaikka luultavasti taustalla on halu laajentaa markkinoita ja saada enemmän rahaa. Silti, mitä enemmän erilaisia kuvia ja näkökulmia saamme Afrikan maista rikkomaan sitä perinteisintä kuvaa, sen parempi. Jatkossa Netflixiin tulee myös afrikkalaisia koomikoita.

Elokuva on Ejioforille pitkän leffan esikoisohjaus, ja se ehkä vähän näkyy. Puolen välin jälkeen tekee mieli hyppiä eteenpäin, kohti loppuratkaisua, joka on ilmeinen, jos on lukenut esittelyn tai katsonut trailerin. Siksi elokuva on helppo katsoa, mutta siitä on vaikeaa innostua täysin.

Kaksi kysymystä minulle jää, ja olen iloinen, jos joku osaa niihin esimerkiksi kommenteissa vastata.

Mikä on Nyau-tanssijoiden rooli? Nyauta kutsutaan Wikipediassa salaseuraksi, mutta mielikuva on vähän väärä. Varmistin sambialaiselta ystävältäni, ja Nyau on chewa-kansan miesten instituutio, johon perinteisesti kuuluvat kaikki miehet. He ovat esi-isien ja eri toteemieläinten henkiä, ja etenkin lapset juoksevat heitä karkuun. Kristinuskon myötä kaikki eivät enää halua Nyau-piireihin mukaan.

Nyau-tanssijat esiintyvät rituaaleissa, ja ystäväni mukaan hautajaisiin heitä odotetaan, jos vainaja on ollut jäsen. Jos varttuneella vainajalla on ollut lapsia ja lapsenlapsia, hänet otetaan rituaalissa suoraan mukaan esi-isien henkien piiriin. Siitä siis johtunee se, että elokuvan hautajaiskohtauksessa Nyau-tanssijat otetaan vastaan hymyssä suin. He varmaan myös symboloivat elokuvassa modernin ja perinteisen kohtaamista, ja varmaan luovat maagista, ”afrikkalaista” tunnelmaa.

Tavallaan Nyau toimii elokuvassa noinkin, selittelemättä: itsekin törmäsin salaperäisiin naamioituihin tanssijoihin silloin tällöin, ilman että heitä millään tavalla selitettiin.

* * *

Toinen ihmetykseni aihe on tuo kieli. Miksi leffa on pitänyt tehdä chewaksi, jos itse pojan näyttelijä on kenialainen ja hänen isänsä näyttelijä nigerialainen? Kaikki malawilaiset ja sambialaiset huomaavat kaukaa, että nyt kuulostaa hassulta. Se on vähän kuin pestaisi kenialaiset näyttelijät kertomaan Mannerheimin tarinaa ilman, että projekti olisi ilmiselvää läppää.

Meille muille huono kieli menee läpi, mutta me luemme melkein koko leffan ajan tekstitystä. Eli ei ole oikeastaan ketään, joka voisi nauttia elokuvasta ”oikein”, eli eläytyen näyttelijöiden puhesuoritukseen. Kuka on leffan kohdeyleisö? Varmaan me uunot ulkomaalaiset kuitenkin?

Olisi ehkä kannattanut mennä Hollywood-tietä ja puhua koko elokuva tervehdyksiä lukuun ottamatta englanniksi. Mutta ehkä tarve aitouden illuusiolle on niin kova. Tämä näyttää ja kuulostaa aidolta, jos ei tiedä oikeammasta.