Paikalta palkatuista kehitysyhteistyöntekijöistä ei juuri ole tehty tutkimusta.

Emmanuel Kumi ja Palash Kamruzzaman päättivät kantaa kortensa kekoon. Tieteellinen Third World Quarterly julkaisi uusimmassa numerossaan kaksikon artikkelin ghanalaisten kehitysammattilaisten motiiveista ja ajatuksista.

He haastattelivat 25 ihmistä kehityskysymysten työmyyrien joukosta: järjestöjen ja lähetystöjen työntekijöitä, konsultteja, virkamiehiä, akateemikkoja ja ajatushautomojen työntekijöitä.

Melkein kaikilla oli sama motiivi tulla alalle: oman maan kehittämiseen osallistuminen. Moni kokee olevansa patriootti. Osalla motiivina oli myös oma vaatimaton tausta ja nuoruuden kokemukset köyhyydestä.

”Olen nähnyt omin silmin, mitä aktivismi ja vaikuttamistyö voivat saada aikaan”, kommentoi yksi nimetön järjestötyöntekijä.

Rahallinen hyöty ei korostu syynä olla kehitysyhteistyöalalla – moni haastateltava sanoo, että rahaa saisi paremmin vaikka IT-alalta. Kuitenkin pidemmän aikaa alalla toimineilla myös oma hyvinvointi ja uran eteneminen alkavat kiinnostaa, tutkijat huomasivat.

Osa haluaa lähteä alalta, kehittyä lisää, saada parempia ansioita tai tullakseen ”suureksi tyypiksi  yhteiskunnassa”. Tyypillinen lausahdus alalla pitkään olleilla oli, että he ovat jo antaneet riittävästi, nyt olisi aika hyötyä itsekin enemmän. Nämä eivät välttämättä sulje toisiaan pois, vaan ihminen voi edelleen haluta osallistua maan kehittämiseen, vaikka häntä kiinnostaisi myös oman uran edistäminen.

* * *

Kun ghanalaisilta kysyttiin heidän roolistaan kehityksessä, eräänlainen välittäjän rooli korostui.

Yhtäältä he ajattelevat olevansa kansan ja kotimaisten päättäjien välissä: he välittävät tavallisten ghanalaisten tarpeet kansallisiin kehityssuunnitelmiin ja politiikkapapereihin.

Moni vaikuttamistyötä tekevä sanoikin, että maan politiikka on muuttunut heidän ansiostaan. Tutkijat toteavat tämän olevan totta, ja yksi syy on se, ettei valtiolla ole suurta virkamieskoneistoa, jolloin osaavien ajatushautomoiden linjauksia saattaa päätyä sellaisinaan valtion papereihin.

Toisaalta ghanalaiset katsoivat olevansa tärkeässä tulkin ja välittäjän asemassa ulkomaisten työntekijöiden ja ghanalaisten välissä. Lähetystöissä ja järjestöissä paikallisosaamista ja kulttuurien tulkitsemista arvostetaan.

* * *

Tai tavallaan arvostetaan. Moni ghanalainen puhui myös turhautumisestaan siitä, että he ovat yleensä hierarkian pohjalla.

He kokevat, että suurin osa työmäärästä kaatuu heidän niskaansa, mutta suuremmista palkoista nauttivat länsimaalaiset keräävät sulat safarihattuihin.

”Me teemme kaikki aasien työt ja he keräävät kunnian”, sanoi yksi kansainvälisen kehitystoimijan työntekijä.

Moni kokee myös, ettei heidän näkemyksiään pidetä yhtä arvokkaina kuin länsimaisten ihmisten näkemyksiä. Tutkijat huomauttavat, että tämä on varsin tyypillinen osoitus apukoneiston hierarkiasta: usein avunantajan ajatuksia pidetään ylempiarvoisina avun vastaanottajan ajatuksiin nähden.

* * *

Tutkijat antavat kritiikkiä myös kehitystutkimukselle. Kumi ja Kamruzzaman huomauttavat, että tästäkin aiheesta tutkimusta ovat pitkälti tehneet länsimaiset tutkijat, joilla on kuitenkin rajattu ymmärrys eri maiden sosiokulttuurisesta ja poliittisesta viitekehyksestä.

Länsimaisilla tutkijoilla voi olla vaikeuksia antaa kokonaisvaltaista kuvaa kehitysajattelusta paikallisella tasolla, ja näin ollen tutkimus kärsii ”valkoisesta katseesta”.

He epäilevät jopa, että paikallisia kehityspolitiikan ammattilaisia ja heidän ajatteluaan on tarkoituksella tutkittu vähänlaisesti. Kun länsimaiset (tai valkoiset) tutkijat ovat hiljaa, heidän ei tarvitse käsitellä heidän valkoisuudestaan kumpuavia valtasuhteita, etuoikeuksia ja epätasa-arvoa.

Onkohan se niin? Osa ghanalaisten näkemyksistä tuntuu epämukavilta. Olemmekohan me länkkärit siksi mieluummin tutkimatta niitä tarkemmin?

Kuva: Mostphotos.com