Kun ihmiset köyhissä maissa vaurastuvat, he alkavat aiempaa todennäköisemmin pohtia muuttoa ulkomaille. Tämä näkyy niin yksilötasolla kuin maakohtaisesti tarkasteltuna: hyvin köyhissä maissa lähtijöitä on vähemmän kuin vähän vauraammissa.
Näin kirjoittaa tutkija Michael Clemens ajatushautomo Center for Global Developmentin blogissa, jossa hän summaa kahden tuoreen tutkimuksensa löydökset.
Clemens on tutkinut köyhyyden, vaurastumisen ja muuttoliikkeen suhdetta jo pitkään. Sekä minä että pari entistä kollegaa olemme kirjoittaneet hänen tutkimuksistaan vuosien varrella. Nyt julkaistut paperit summaavat noin kymmenen vuoden tutkimustyötä.
Talouskasvu ja vaurastuminen siis vauhdittavat muuttoliikettä – mutta vain aluksi. Kun henkeä kohden laskettu kansantuote nousee 10 000 ja 20 000 Yhdysvaltain dollarin välille, ulkomailla asuvan väestön osuus alkaa taas laskea. Sen tulotason maita ovat esimerkiksi Chile ja Malesia.
Clemens kutsuu ilmiötä maastamuuton elämänkaareksi, siteeraten taloushistorioitsija Tim Hattonia ja Jeff Williamsonia
* * *
Yksilötasolla kolminkertaisesti keskituloihin nähden tienaava ihminen suunnittelee maasta lähtemistä kaksi kertaa todennäköisemmin kuin keskituloinen, Clemens kirjoittaa. Pelkkää rahaa suurempi selittäjä on koulutus: maastamuutto houkuttelee ihmisiä sitä enemmän, mitä parempi koulutus heillä on.
Maiden tasolla selittäviä tekijöitä maastamuutolle ovat Clemensin mukaan kolme isoa voimaa: nouseva koulutustaso, maan väestöpohjan muutos ja kaupungistuminen. Clemens huomauttaa, että tämä kuvio on toiminut jo ainakin 200 vuotta. Hän näyttää, että esimerkiksi unkarilaisten muutto Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Argentiinaan noudatteli hyvin samaa talouskasvun käyrää ennen ensimmäistä maailmansotaa kuin meksikolaisten muutto 1900-luvulla Yhdysvaltoihin.
Tutkijat Folashadé Soulé ja Camilla Toulmin kirjoittivat viime vuonna Kehitys-lehdessä, että 34 Afrikan maan Afrobarometri-kyselytutkimus vuodelta 2018 antoi hyvin samansuuntaisia tuloksia. Nuoremmat ja paremmin koulutetut kaupunkilaiset lähtevät siirtolaisiksi todennäköisemmin kuin heidän vanhemmat, vähemmän koulutetut ja maaseudulla asuvat vastinparinsa.
He myös muistuttivat, että ajatus länsimaita uhkaavasta afrikkalaisten siirtolaisten aallosta ei pidä paikkaansa: afrikkalaisia on vain 14 prosenttia maailmanlaajuisista siirtolaisvirroista, ja noin 70 prosenttia Saharan eteläpuolisen Afrikan siirtolaisista pysyy Afrikassa.
* * *
Useat valtiot ja poliitikot sanovat mielellään, että ne antavat kehitysapua muuttoliikkeen hillitsemiseen. Tämä perustuu Clemensin mukaan virheelliselle oletukselle siitä, että kun olot kotimaassa paranevat, ihmiset eivät lähde etsimään parempaa elämää ulkomailta.
Se ei ole näiden tutkimusten valossa totta. Clemens kirjoittaa, että kehitys ei ole siirtolaisuuden vaihtoehto, vaan siirtolaisuus on yksi kehityksen ominaisuuksista.
Tästä ei pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että apu on turhaa tai sitä, että siirtolaisuuden pelon tähden kannattaisi pitää maita köyhinä. Sen sijaan kehitysyhteistyötä voi kehittää niin, että se palvelee siirtolaisuuden todellisuutta paremmin. Siirtolaisuus on itse asiassa hyvin looginen yhteistyön paikka: siinä eri maat ovat käytännössä väkisin linkissä toistensa kanssa, ja yhteistyön soisi olevan sujuvaa.
Yhteistyön avulla voidaan hillitä yksittäisiä kriisejä, jotka usein aiheuttavat siirtolaisuuden piikkejä: konflikteja, väkivaltaa, ilmastonmuutosta ja talouskriisejä. Avulla voitaisiin vähentää ihmiskauppaa ja tehdä kulkemisesta halvempaa ja turvallisempaa. Laillisia kulkuväyliä ja työlupaprosesseja voitaisiin parantaa.
Turvallinen, tasainen ja säännelty siirtolaisuus voisi hyödyttää kaikkia osapuolia, ja kehitysyhteistyö voi auttaa siinä.
Pääkuva: Shutterstock
Blogia on korjattu 17.9. Alkuperäisessä versiossa yli 10 000 dollarin kansantulon maiksi oli merkitty Montenegro, Sierra Leone ja Malawi. Ne ovat kuitenkin tätä köyhempiä maita. Esimerkeiksi vaihdettiin Chile ja Malesia.