Monet kehitysmaissa toimivat suomalaisyritykset uskovat bisnekseen kehitysavun sijaan. Tästä huolimatta heillä ei ole pidäkkeitä ottaa vastaan kehitysyhteistyörahaa kumppanien etsintään, alkuinvestointeihin tai riskiä jakamaan. Tämä selvisi minulle viimeistään tänä talvena, kun kirjoitin ystäväni kanssa tietokirjaa suomalaisista, jotka tekevät yritystoimintaa Afrikan mantereella.

Yrittäjät eivät yleensä näe olevansa kehitysyhteistyön tekijöitä. Se rooli on varattu mielikuvissa kansalaisjärjestöille. Vaikka oikeasti valtion tuki yritykselle voi olla suurempi kuin pienimpien kehitysjärjestön vuosibudjetti, ja täten yritysjohtaja saattaa olla suurempi avun kanavoija kuin monet järjestöhipit.

Yritysjohtajat uskovat, että heidän työstään on apua, ja usein onkin (vaikka selvitysten mukaan yritysten käsitys kehityksestä on hatara).

Yritysmaailmassa (ja ehkä vähän muuallakin) on muodikasta naureskella kehitysyhteistyölle, jolla tarkoitetaan ainakin järjestöjä ja kuvitellaan kai, että kehitysapu on samaa kuin silloin kuin minä kävin koulua. Kaivoja ja muuta piiperrystä.

Salaa saatetaan naureskella myös YK:n massiiviselle kokouskäytännölle ja ulkoministeriön kahdenväliselle työlle, mutta harva taitaa uskaltaa pilkata ministeriötä suoraan – valtion tuki on kuitenkin kiva ottaa vastaan, ei ruokkivaa kättä viitsi läimiä.

***

Entäpä torailun toisella puolen?

Kehitysjärjestöjen piirissä ei liene vanhempaa mantraa kuin se, että prioriteettien pitäisi tulla etelästä – etelän pitäisi istua kehityksessään kuskin paikalla. Kun etelän ihmisiltä kysytään, mitä he haluavat, ylivoimainen vastaus on työ.

Ja mikä luo työpaikkoja? Niin, työn takana taitaa olla ensinnäkin talouskasvu ja toiseksi yksityinen sektori. Tästä ei kauhean suureen ääneen kehitysjärjestöjen käytävillä kokemukseni mukaan jutella. Ulkoministeriö toki puhuu työpaikkojen luomisen merkityksestä ja kyllä järjestöpuolellakin puhutaan työoloista ja palkoista, mutta aika harvoin järjestöväki kehuu yrityksiä siitä, että etelän toivomia työpaikkoja syntyy.

Järjestöissä uskotaan, että pohjimmiltaan etelässä halutaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja sosialidemokratiaa. Monella on kavereita, jotka ovat sanoneet niin.

***

Siitä asti, kun kehitysrahoitusyhtiö Finnfund sai miljoonansa ja kokoomusministerit alkoivat puhua yhä painokkaammin yritysten mukaan tuomisesta kehitysyhteistyöhön, ovat välit yritysten ja kehitysyhteistyöjärjestöjen olleet viileät.

Tai höpsistä. Kehitysjärjestöjen parissa on valinnut pelon ja inhon sekainen tunnelma yrityksiä kohtaan paljon pidempään. Kurjat olot tehtaissa ympäri köyhän maailman, ympäristötuhot, veronkierto, räikeät ihmisoikeusloukkaukset ja jopa murhat ovat se valo, jossa yritykset (osin aivan omasta syystään) on kehitysyhteistyön perinteisemmissä piirissä nähty.

Olin muutamia vuosia sitten seminaarissa, jossa presidentti Tarja Halonen kertoi kestävän kehityksen tavoitteista. Silloin varsin uutena elementtinä puhuttiin yritysten suuremmasta osallistumisesta. Eräs pitkän linjan aktivisti pyysi puheenvuoron, ja sanoi, että yrityksillä olisi kyllä rooli kehityksessä – syytettyjen penkillä.

Mutta United Fruit Companyn, Monsanton tai edes Foxconnin synnit eivät ole suomalaisen pk-yrityksen syntejä. Jos äskettäin perustamani osakeyhtiö haluaisi alkaa käydä kauppaa guatemalalaisten kanssa, olisiko käteni heti veressä?

***

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että yritysten ja järjestöjen täytyisi pöhistä käsi kädessä ja kritiikittömästi kohti innovatiivista digitulevaisuutta kukkahatut takaraivolle tippuneina.

En usko taianomaisiin ratkaisuihin. Kehitystä eivät ratkaise yritykset, ei koulutus, ei naisten tukeminen eikä ilmastonmuutoksen estäminen. Eikä mikään muukaan yksi asia. On poliittinen päätös, mihin rahat suunnataan, eikä politiikkaa aina tehdä kehitysmaiden edun tähden. Eikä ole yksimielisyyttä siitä, mikä edes olisi tehokkainta.

Mutta kun olen talven mittaan yhtäällä jututtanut Afrikassa toimivia yrityksiä ja pysynyt toisaalla aktiivisena järjestökentässä, olen huomaavinani, että kuvitteellisen aidan takana olevia epäillään ja nälvitään vähän vanhentuneiden ja osin paikkaansa pitämättömien mielikuvien varassa.

Skene on myös aika pieni. Kehitysmaissa liiketoimintaa haluaa ja uskaltaa tehdä aika harva yritys, ja uskoisin, että enemmälle olisi tarvetta. Miksei esimerkiksi metsien suojelun tai maatalouden kehittämisen parissa saisi toimia? Kehitysjärjestöjen kulta-aika taas taisi olla silloin, kun minullakin kasvoi vielä hiukset ja Bono oli rock.

Jotenkin tuntuu, että moni hyväsydäminen yrittäjä mahtuisi monenkin järjestön asiantuntijoiden kanssa samalle hiekkalaatikolle. Sitä edesauttaisi perehtymistä toisten toimintaan ja lähtökohtiin. Sektorillemme voisi tehdä hyvää käydä yhdessä tuopilla tai vaikka kahvilla. Tuskin se tekisi järjestöistä hampaattomia tai yrityksistä punavihreitä hihhuleita.

Toisaalta, ehkä kinastelu pitää skenen virkeänä?