Järjestöt kritisoivat stereotyyppistä kehitysmaakuvastoa, mutta kriittisempi taloudellisten rakenteiden käsittely loistaa poissaolollaan, sanoo globaalikasvatuksesta väitellyt Heidi Henriksson.
Globaalikasvatus on ollut osa monen suomalaisen kansalaisjärjestön toimintaa useiden vuosien ajan. Mutta miten kansalaisjärjestöt pyrkivät vaikuttamaan koulujen globaalikasvatukseen? Sitä tutki Heidi Henriksson Åbo Akademin väitöskirjassaan, joka julkaistiin lokakuussa.
Henriksson jakaa globaalikasvatuksen karkeasti kahteen tyyppiin: pehmeään ja kriittiseen. Jaottelu on alun perin kanadalaistutkija Vanessa Andreottilta.
Kriittisessä globaalikasvatuksessa ollaan poliittisempia ja korostetaan epäoikeudenmukaisuutta ja sitä, että ihmisten tulisi toimia yhdessä epäreiluuden voittamiseksi.
Pehmeässä globaalikasvatuksessa toimitaan humanitaariselta pohjalta ja ajatellaan, että etelän maiden köyhyys johtuu alikehityksestä ja avuttomuudesta, ja se on voitettavissa, jos avuliaat ihmiset pohjoisesta auttavat.
Kriittisessä globaalikasvatuksessa ollaan poliittisempia ja korostetaan epäoikeudenmukaisuutta ja sitä, että ihmisten tulisi toimia yhdessä epäreiluuden voittamiseksi. Köyhyyden syynä nähdään esimerkiksi kauppa- ja veropolitiikat.
Raja näiden välillä ei ole selvä, ja globaalikasvatukseen vaikuttaa paljon se, missä yhteydessä sitä tehdään ja mikä toimija sitä kulloinkin tekee.
”Järjestöt kyllä kritisoivat esimerkiksi stereotyyppistä kehitysmaakuvastoa, mutta kriittisempi taloudellisten rakenteiden käsittely loistaa poissaolollaan, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta”, Henriksson sanoo.
Viestit vesittyvät matkalla oppilaille
Henriksson tutki 24 suomalaisen järjestön globaalikasvatusta. Hän tuli siihen tulokseen, että kriittisimmillään järjestöt ovat oppikirjayhteistyössään, joka perustuu oppikirjojen sisältöjen kommentointiin käsikirjoitusvaiheessa.
Kriittiset viestit eivät kuitenkaan usein päädy sellaisenaan oppimateriaaliin. Kirjojen kustantajat ovat varsin varovaisia sen suhteen, ettei kirjojen sisältöä miellettäisi liian poliittiseksi. Ne saattavat vaikuttamisen perusteella muuttaa vain yksittäisiä termejä tai vaihtaa jonkun ongelmalliseksi katsotun kuvan.
Myös opettajan oma ajattelu vaikuttaa siihen, miten he asioista oppilaille puhuvat. Opettajien valinnat näkyvät Henrikssonin mukaan myös siinä, keitä kutsutaan vieraiksi kouluihin.
Myös järjestöt itse tapaavat Henrikssonin tutkimuksen mukaan käyttää puheessaan pehmeämpiä ilmaisuja, kun niiden edustajat tapaavat opettajia ja oppilaita.
Trendi keskittyä opettajiin ja kirjoihin
Henriksson kertoo tutkimuksessaan, että järjestöt yhä useammin panostavat globaalikasvatuksessa oppikirjojen sisältöihin ja opettajien koulutukseen, sillä nämä koetaan tehokkaiksi tavoiksi levittää sanaa laajemmille joukoille.
”Koen hirveän tärkeänä, että kouluissakin käytäisiin. Ulkopuolinen vierailija voi avata tilaa erilaisille keskusteluille.”
Hänestä oppilaiden suoraa tavoittamista ei kuitenkaan saisi unohtaa.
”Koen hirveän tärkeänä, että kouluissakin käytäisiin. Ulkopuolinen vierailija voi avata tilaa erilaisille keskusteluille.”
Toki opettajille tarjotaan menetelmäoppaita ja muita työkaluja, mutta opettajilla on usein kiire, eivätkä kaikki ehdi tai jaksa perehtyä asiaan, eikä kaikilla ole samanlaisia taustoja ja eväitä kuin järjestöjen työntekijöillä tai vapaaehtoisilla, Henriksson sanoo.
”Vierailut ovat myös kouluvierailijoille itselleen tärkeä prosessi ja osa heidän kasvamistaan vaikuttajiksi ja aktiivisiksi kansalaisiksi.”
Globaali solidaarisuus jää taka-alalle
Henriksson havaitsi myös, että vaikka Opetussuunnitelmien perusteissa visioidaan, että kouluissa kasvatetaan aktiivisia kansalaisia, niin suomalainen koulumaailma keskittyy pitkälti aineiden didaktiseen opettamiseen ja mahdollisimman hyvien oppimistulosten saamiseen.
”Jos mediaakin seuraa, niin fokus on todella paljon oppimistuloksissa. Aika vähän käydään julkista keskustelua siitä, millaisia yhteiskunnan jäseniä, kansalaisia, vaikuttajia ja kanssaihmisiä me kasvatetaan kouluissa”, Henriksson sanoo.
Globaali solidaarisuus jää Henrikssonin mukaan helposti taka-alalle. Jos aktiivisen kansalaisuuden kursseja on, ne ovat valinnaisia.
Henriksson huomasi tämän myös nuorten kanssa tekemissään haastatteluissa. Nuorille saatetaan teorian tasolla opettaa, mitä ovat vetoomus tai mielenilmaus, mutta käytännön kosketuspintaa näihin asioihin ei välttämättä saa.
Varainhankinta pehmentää viestejä
Monet järjestöt yhdistelevät kouluyhteistyössään varainhankintaa ja kasvatuksellisia sekä viestinnällisiä elementtejä. Tyypillisesti varainhankinta vie toimintaa ”pehmeään”, kritiikittömän auttamisen suuntaan.
”Voi jo sinällään kyseenalaistaa, onko tällainen hyväntekeväisyys kriittinen tapa muuttaa maailmaa”, Henriksson sanoo.
Toisekseen oppilaan oma toimijuus vähentyy, kun kaikki oppilaat tekevät samaa asiaa ennalta määrätyllä tavalla – esimerkiksi kävelevät tai toteuttavat lipaskeräyksen.
Järjestöt tyypillisesti toimittavat kouluihin lisäaineistoa, jonka avulla voi käsitellä aihetta syvällisemmin etukäteen.
Järjestöt tyypillisesti toimittavat kouluihin lisäaineistoa, jonka avulla voi käsitellä aihetta syvällisemmin etukäteen. Järjestöillä ei Henrikssonin mukaan kuitenkaan ole usein mahdollisuuksia varmistaa, että niin oikeasti tapahtuu.
Henriksson lisää, että järjestöillä on toki myös paljon erilaisia, osallistavia menetelmiä.
”Toiset menevät draama edellä, toiset keskustelu edellä. Jotkut käyttävät pelejä ja toiset videotarinoita.”
Hänestä olisi hyvä, että oppilaiden kanssa olisi tilaa toiminnalle, mutta myös yhdessä pohtimiselle ja kysymyksille.
”Tärkeää on, että on toiminnallisuutta, mutta että myös jää aikaa ihmetellä ja kyseenalaistaa.”
Vaikka Henrikssonin tutkimus on myös kriittinen järjestöjä kohtaan, hän haluaa painottaa, että kokonaiskuva ei suinkaan ole synkkä.
”Ilman järjestöjä koulujen globaalikasvatus olisi huomattavasti köyhempää.”
