Kehitys – Utveckling -lehden tarina päättyy. Yli viiden vuosikymmenen ajan se on kertonut kehitysyhteistyöstä, murtanut ennakkoluuloja ja pohtinut kehitystä eri näkökulmista.
Millaista on olla eläkeikäinen Mosambikissa? Entä miten Neuvostoliitto kosiskeli Afrikan nuoria puolelleen kylmän sodan aikana, miten Venäjä nyt? Miten lohkoketjut auttavat takaamaan maaoikeuksia ja samalla houkuttelevat nigerialaisia uhkapeleihin?
Kehitys olettaa, että lukija ymmärtää kehityksen perusteet ja jaksaa sukeltaa juttujen mukana syvällekin aihepiirin teemoihin ja arvoihin.
Olen oppinut valtavasti niinä vuosina, kun olen kirjoittanut ulkoministeriön julkaisemaan Kehitys – Utveckling -lehteen. Pitkien juttujen lisäksi olen saanut pohdiskella kehityskysymyksiä blogissani lehden verkkosivuilla.
Kehitys on asiantunteva, aika raskaskin media: se olettaa, että lukija ymmärtää kehityksen perusteet ja jaksaa sukeltaa juttujen mukana syvällekin aihepiirin teemoihin ja arvoihin.
Nyt kun lehti lopetetaan, lainasin valtioneuvoston kirjastosta suuren kestokassillisen lehtiä, aina ensimmäisestä vuonna 1969 ilmestyneestä numerosta tähän päivään. Vaikken ottanut joka ikistä lehteä, jaksoin hädin tuskin kantaa kuorman taksin takapenkille. Kestokassikin hajosi niiden alla. Painavaa asiaa.
Alkuvuosikymmeninä Kehitysyhteistyö-nimisessä lehdessä kerrottiin enimmäkseen kehitysyhteistyöstä, eri hankkeista ja siitä, ketkä kaikki kehitystä tekivät. YK:ta esiteltiin, Helsingin yliopistoon perustettiin kehitysmaainstituutti ja kehitysjoukkolaisia lähti kauas Tansaniaan. Kaivoja porattiin, maataloutta parannettiin, koneita hitsattiin.
Vuonna 1989 lehti muutti nimensä muotoon Kehitys – Utveckling, ja 1990-luvulla sen sivuilla debatoitiin muun muassa siitä, mikä kehityksessä olisi tärkeintä. Yritteliäisyys, metsittäminen, järjestöjen tukeminen, ruokaturva, terveys vai kestävä kehitys kuuluisan vuoden 1992 Rion ympäristökokouksen hengessä?
Oma linja
Uuden vuosituhannen alkuvuosina Kehitys otti haltuunsa aikaisempaa suurempia temaattisia ja maantieteellisiä kokonaisuuksia kansainvälisyyskasvatuksesta kumppanuuteen, arabimaailmaan, Euroopan unionin kehitysapuun, budjettitukeen, työhön, velkaan ja ilmastoon.
Virkamiehet ja avustustyöntekijät kirjoittivat kuivakkaita tekstejä omista hankkeistaan ja esimerkiksi kehitysavun evaluoinnista.
2000-luvun alkupuolella Kehitys alkoi myös luoda omaa linjaansa. Aiempina vuosikymmeninä lehdet olivat olleet pitkälti kokoelmia jutuista, joita avustajat olivat maailmalta sattuneet tarjoamaan. Virkamiehet ja avustustyöntekijät kirjoittivat lisäksi kuivakkaita tekstejä omista hankkeistaan ja esimerkiksi kehitysavun evaluoinnista.
2000-luvulla lehdet alkoivatkin olla eheämpiä kokonaisuuksia, joihin toimitus oli miettinyt näkökulmat.
Oma ensimmäinen pitkähkö juttuni lehdessä ilmestyi vuonna 2007, kun sain perehtyä Mosambikin ikäihmisten tilanteeseen Kolmas ikä -teemanumerossa. Siinä pohdittiin, millaista on arvokas vanhuus, ja mitä sen turvaaminen yhteiskunnalta edellyttää.
Tavoitteista toisiin
Vaikka hyvä, arvokas elämä miellettiin tärkeäksi, vielä 2000-luvun alkuvuosina Kehityksessä ajateltiin ”kehitystä” varsin teknisenä ja mitattavana edistymisenä, jossa käyrät osoittavat kohti koillista. Esiteltiin edistysaskeleita ja taivuteltiin suomalaisia suopeiksi kehitysyhteistyölle, kuten oli tehty koko lehden ilmestymisen ajan.
Tuohon aikaan puhuttiin paljon kehityksen mitattavuudesta. Kehityksen parissa toimivat tahot etenkin YK:ssa laativat alalle yhteiset Vuosituhattavoitteet. Niiden mukaan maailman piti olla jotakuinkin valmis vuoteen 2015 mennessä.
Kehityskin esitteli tavoitteita taajaan. Tuon ajan lehdentekijät kertovat, että tavoitteet näkyivät sisällöissä tietoisesti. Olihan ulkoministeriön tehtävä niistä kertoa.
Alettiin ymmärtää, ettei köyhien maiden rikastuminen riittänyt, vaan meidän kaikkien pitäisi muuttua, jotta maailma olisi kestävämpi.
Kun vuoden 2015 määräaika alkoi lähestyä, tiedettiin jo, ettei maailma tulisi valmiiksi. Vuosituhattavoitteiden jatkajiksi alettiin laatia Kestävän kehityksen tavoitteita eli Agenda 2030:tä.
Siitä vasta patteristo syntyikin – eli 17 tavoitetta alatavoitteineen, jotka on määrä saavuttaa vuoteen 2030 mennessä. Suurin muutos oli, että ne koskivat kaikkia, eivät enää vain kehittyviä maita. Alettiin ymmärtää, ettei köyhien maiden rikastuminen riittänyt, vaan meidän kaikkien pitäisi muuttua, jotta maailma olisi kestävämpi.
Muutos näkyi lehdessäkin, joka julkaisi aikaisempaa enemmän sisältöjä niin läntisestä maailmasta kuin Suomestakin.
Kehityksen entiset päätoimittajat eivät ole täysin samaa mieltä siitä, miten kestävän kehityksen tavoitteet lehdessä näkyivät. Yhden mielestä ne linjasivat lehdentekoa, parin muun mukaan eivät juurikaan.
Ehkä tämä selittyy sillä, että kestävän kehityksen tavoitteet ovat tavattoman laajat ja koskevat kaikkia: oikeastaan kaikki lehdessä kirjoitettu liittyi niihin tavalla tai toisella.
Viestintää vai journalismia?
Kehitystä luotsasi 2010-luvulla useampi päätoimittaja, joka korosti lehden journalistista linjaa. He halusivat laajentaa katsetta kehityskysymyksiin sekä maailmanpolitiikkaan ja -talouteen, kuten kansainväliseen verotukseen, yritystoimintaan ja innovaatioihin.
Näkökulma siirtyi kehitysyhteistyöstä maailmanpoliittisiin ilmiöihin.
Esimerkiksi vuonna 2013 Kehitys pohti, miksi ihmiset olivat samaan aikaan tyytymättömiä eri puolilla maailmaa: oli suuria mielenosoituksia Brasiliassa, Venäjällä ja New Yorkin Wall Streetillä – eri syistä toki. Vuonna 2014 tutustuttiin Keniassa somalialaisiin terrorismin vastaisen sodan sijaiskärsijöihin.
Talouskeskusteluun Kehitys pyrki tuomaan harmaan sävyjä. Yleistäen voisi sanoa, että 2010-luvulla kehitysjärjestöt arvostelivat kipakastikin maailmankaupan rakenteita, kun taas yritysmaailma ja rahoituslaitokset välittivät varsin ruusuista kuvaa talouskasvun lupauksista kehittyville maille.
On haluttu haastaa ja luoda uutta ajattelua niille, jotka saavat elantonsa globaalikysymysten ytimessä ja niiden liepeillä.
Kehitys liikkui ääripäiden välissä ja kertoi muun muassa harvalukuisista afrikkalaisista miljardööreistä ja siitä, miksi Afrikassa on vaikeaa rikastua. Lehti kirjoitti myös siitä, miksi Afrikassa rikastutaan sementillä tai maataloudella, vaikka näillä teollisuudenaloilla harvoin keksitään mitään uutta.
Nämä Kehityksen maailman ilmiöitä ruotivat jutut ovat olleet usein lukijalle vaativia, ja siksi lehti on ollut itselleni jopa ammattijulkaisu. On luotettu lukijan tietoon maailmasta. On myös haluttu haastaa ja luoda uutta ajattelua niille, jotka saavat elantonsa globaalikysymysten ytimessä ja niiden liepeillä.
Samaan aikaan maailman asioita on nostettu yleiseen keskusteluun.
”Olemme osa informaatiomattoa. Saatamme tehdä jutun, ja muut tekevät samantyylisen jutun myöhemmin”, yksi päätoimittajista sanoo.
Kehitysyhteistyö omalle juttupaikalleen
Viestinnän ammattilaisten järjestö ProCom on palkinnut Kehityksen kolmesti – viimeksi viime vuoden lopussa – laadukkaasta sisällöstä ja muun muassa siitä, että lehti löytää näkökulmia myös oman organisaationsa eli ulkoministeriön ulkopuolelta.
Siihen on pyritty, mutta toki sisältöä ja näkemyksiä on tullut myös ministeriöstä.
Talon sisällä on sovittu vähintäänkin muutamista käsitteistä: puhutaan kehitysyhteistyöstä eikä kehitysavusta ja kehittyvistä maista eikä kehitysmaista.
Ministeriön viestit ovat näkyneet ennen kaikkea siinä, miten ja mitä kehitysyhteistyöstä on kerrottu. Kehitysyhteistyön myönteiselle esittelemiselle onkin lehdessä varattu viime vuosina Suomi tekee -palsta.
Kehitysyhteistyö on journalistille puiseva aihe. Siitä on helpompaa tehdä viestintää kuin kiinnostavaa journalismia.
Olen itsekin kirjoittanut palstalle pastellinsävyisiä juttuja kehitysyhteistyöstä: menestystarinoita eri järjestöjen hankkeista tai Suomen ja kumppanimaiden kahdenvälisistä ohjelmista. Ne saavat usein kohtalaisesti tykkäyksiä sosiaalisessa mediassa. Positiivisuus menestyy ainakin samanmielisten keskuudessa.
Muutoin kehitysyhteistyö on journalistille puiseva aihe. Siitä on helpompaa tehdä viestintää kuin kiinnostavaa journalismia.
Eräs samalla alalla toimiva ystäväni sanoi äskettäin, että kehitysyhteistyöstä kertomiseen liittyy tietynlainen vaikenemisen ja häveliäisyyden kulttuuri. On tapana kertoa myönteisiä asioita ja varoa, ettei kukaan hermostu. Edistystarinat ovat kuitenkin varovaisuudessaan väistämättä tylsiä.
Minusta on mielenkiintoisempaa penkoa suuria kokonaisuuksia: miksi ilmastonmuutokseen sopeutumiseen on tarjolla vähemmän rahaa kuin ilmastonmuutoksen hillintään? Tai miten stereotyyppinen kehitysviestintä ruokkii rasismia?
Välittyykö viesti lukijalle?
Kehitys on siis ainakin kirjoittajan näkökulmasta pyrkinyt avaamaan maailman monimutkaisuutta aiheista, joihin muut mediat eivät vielä olleet tarttuneet.
Luulen, että se on lukijallekin kiinnostavampaa. Mutta onko? Tekijän näkökulma on aina vajavainen, sisäpuolinen. Tätä me tavoittelimme, mutta miten se välittyi?
Päätin tavata Kehityksen lukijan, paljon maailmaa kiertäneen toimittajan ja kirjailijan, joka on itsekin aika ajoin kirjoittanut kehityskysymyksistä, muttei koskaan Kehitykseen.
Juha Itkonen istuu alas kassissaan nippu lehtiä, jotka olin toimittanut hänelle etukäteen.
Lukiessaan hän kiinnitti ensimmäiseksi huomiota siihen, miten yhteiskunnassa puheenaiheet vaihtelevat vähänlaisesti.
Ensimmäisessä, vuonna 1969 ilmestyneessä lehdessä keskusteltiin kehitysyhteistyöstä samoista asetelmista kuin nykyään: kannetaanko vastuuta maailman köyhimmistä vai autetaanko ensin omia köyhiä?
”Kyllä meillä pitää olla globaali vastuu, kun olemme niin selkeästi hyvällä puolella globaalissa tulonjaossa.”
– Juha Itkonen
Hänen oma vastauksensa on selvä. Hän oli ulkoministeriön toimittajamatkalla Mosambikissa ja Etelä-Afrikassa Apu-lehden toimittajana vuonna 2001. Siellä hän näki ensimmäistä kertaa kolmannen maailman köyhyyttä. Siellä kun käveli setelitukot taskuissa, omat etuoikeudet kävivät selviksi. Mosambikin maaseudun köyhyys oli aivan eri mittaluokkaa kuin mitä hän oli Suomessa nähnyt.
”Sen tähden argumentti, että meillä on omat ongelmamme ja köyhämme, ei päde. Kyllä meillä pitää olla globaali vastuu, kun olemme niin selkeästi hyvällä puolella globaalissa tulonjaossa.”
Mutta palataanpa lehtiin. Mikä on Itkosen mielestä ollut Kehityksen tarkoitus?
”Perustella, miksi Suomi tällaista tekee ja esitellä vähän suomalaista kehitysyhteistyötä.”
Selailtuaan lehtiä hän kuitenkin havaitsi, että kehitysyhteistyötä esiteltiin vähemmän kuin hän oli odottanut.
Sen sijaan keskusteltiin auttamisen tavoista, monenmoisten asiantuntijoiden suulla. Olisiko parasta budjettituki, koska se antaa avaimet selkeämmin etelään? Vai ennemmin Suomea hyödyttävät yrityshankkeet? Oliko Suomella velvollisuutta auttaa ensinkään, kun eihän meillä ollut siirtomaitakaan?
Muuttuvat vuosikymmenet
Kehityksen sisällöissä näkyy Juha Itkosen mielestä ajankulku. 1960- ja 1970-luvuilla elettiin solidaarisuuden aikaa, ja 1980-luku oli Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin uusliberalistisen talouspolitiikan vuosikymmen. Silloin ensimmäistä kertaa Kehityksessäkin puhuttiin Maailmanpankista.
Huomasin itsekin, kuinka 1980-luvun lehdissä selitettiin varsin kritiikittömästi kehitysmaiden rakennesopeutuksen tärkeyttä. Julkista sektoria oli pienennettävä ja taloutta yksityistettävä.
1990-luvulla lehdissä esitettiin jo kritiikkiä siitä, mihin etenkin Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ajamat rakennesopeutukset olivat johtaneet kehitysmaissa.
”Jopa näiden järjestöjen itsekritiikkiä, että jotain täytyy muuttaa ja muutetaan”, Itkonen sanoo.
Muuten 1990-luku oli optimismin aikaa.
”1990-luku oli kansainväliselle yhteistyölle hyvä vuosikymmen, hetkellinen sellainen.”
– Juha Itkonen
”Sehän oli kansainväliselle yhteistyölle hyvä vuosikymmen, hetkellinen sellainen.”
Kahtia jakautunut maailma oli hetkeksi yhdistynyt ja näytti siltä, että demokratia voittaa. 2000-luvun alkupuolen lehdissä optimismi näyttäytyi jo muistojen aikana, kun terroristit olivat iskeneet New Yorkin kaksoistorneihin ja George W. Bush piti valtaa Yhdysvalloissa.
”Tällainen ikkuna oli auki, mutta nyt se oli sulkeutunut”, Itkonen kuvaa Kehityksestä välittyvää tunnelmaa.
Maailmanpolitiikan asetelmat näyttäytyivät Itkosen mielestä 1990-luvun ja 2000-luvun alun lehdissä varsin yksinkertaisina. Suomi eli matkapuhelinjätti Nokian nosteessa ja Euroopan unionin jäsenenä tukevasti osana länttä, eikä tätä kyseenalaistettu.
”Meillä meni hyvin ja autoimme sen, mitä jaksoimme.”
Vuonna 2024 maailma näyttää aikaisempaa mutkikkaammalta. Yhdysvaltain ja Euroopan suhde ei ole itsestään selvä, kuten ei myöskään lännen asema. Kiina on noussut, ja globaalissa etelässä taistellaan vaikutusvallasta.
Hyötypuheen ylivalta
Globaalin talouden teemat korostuivat Kehityksessä 2000-luvulla, sen Juha Itkonenkin huomasi.
”Mutta puhutaanhan me muutenkin taloudesta entistä enemmän.”
Itkosen mielestä tämä liittyy laajemminkin välineellistymiseen. Ensimmäisten vuosikymmenten lehdissä kerrottiin, että Suomi auttaa kehittyviä maita, koska siellä tarvitaan apua ja rikkailla on eettinen velvollisuus auttaa.
”Sitten 2000-luvulla ajatus tuntui olevan, että me autamme kehittyviä maita pääsemään jaloilleen, ja se on hyödyllistä myös meille, koska näin saamme markkinoita omille tuotteillemme.”
Jopa kehitysyhteistyön puolustajien tulee perustella kantansa välinearvolla ja omalla hyödyllä. Vastaava puhe on Itkoselle tuttua kulttuurialalta.
Hän on Taiteen edistämiskeskuksen Taideneuvoston puheenjohtajana vuosia lobannut ja perustellut kulttuurin rahoituksen tärkeyttä poliitikoille. Taide ja kulttuuri itseisarvoina eivät argumentteina toimi. Sen sijaan on kerrottava, että talous kasvaa, kun huolehditaan kulttuurin ruohonjuuritasosta.
”Se on ihan pätevä argumentti, mutta ei kulttuurialallakaan rahoitusta vielä 1980- ja 1990-luvuilla perusteltu sillä tavalla.”
Akateemisten lehti?
Juha Itkonen kirjoitti pari pitkää reportaasia Mosambikin-matkaltaan Apuun.
”Yritin avata yleisaikakauslehden lukijoille sitä maisemaa.”
Avulla on monipuolinen lukijakunta, ja Itkonen yritti kirjoittaa siten, että kaikki pysyisivät kärryillä. Kehityksessä kirjoitetaan hieman toisin.
”Tulee sellainen olo, että se on akateemiselle ihmiselle kirjoitettu lehti. Ainakin 2000-luvun lehdissä on sivistynyt ja tutkimuksellinen poljento.”
Entä se laajempi ymmärrys maailmasta, jota parina viime vuosikymmenenä on yritetty välittää? Onko lehdellä ollut mahdollisuuksia syventää ajattelua?
”On sillä ollut mahdollisuus”, hän sanoo mutta lisää, että tällainen lehti tavoittaa kuitenkin vain pienen lukijajoukon.
Etelää on syytä ymmärtää
Kehityksessä on pyritty ruotimaan ja ymmärtämään globaalia etelää. Mikä siellä ihmisiä motivoi, millaisia pohjavirtauksia liikkuu, mitä kansalaiset ja päättäjät ajattelevat?
Muun muassa presidentti Alexander Stubb ja puolustusministeri Antti Häkkänen (kok) ovat viime aikoina puhuneet maailman moninapaisuudesta: on globaali itä ja globaali länsi, joiden välissä globaali etelä pohtii, kumman puoleen kannattaisi kallistua.
Kehityksessä on pyritty ruotimaan ja ymmärtämään globaalia etelää. Mikä siellä ihmisiä motivoi, millaisia pohjavirtauksia liikkuu, mitä kansalaiset ja päättäjät ajattelevat? Globaali etelä on tietenkin valtavan moninainen kokonaisuus, jota pieni lehti valottaa eri puolilta, kuin suurta elefanttia. Joskus näkyy jalka, joskus kärsä, välillä vähän ryppyistä nahkaa.
Nyt käsillä on Kehityksen viimeinen numero. Tällaiselle palvelulle jää Suomessa tilaa, mutta onneksi suomalainen globaali journalismi on vuosikymmenten aikana monipuolistunut. Ylellä ja Helsingin Sanomilla on ollut Afrikan-kirjeenvaihtajia. Lisäksi ainakin Suomen Kuvalehti, Long Play ja Apu julkaisevat laadukkaita juttuja maailmalta.
Pelkästään globaaliin etelään keskittyvää mediaa ei ylläpidetä kaupallisesti. Suomi on siihen liian pieni. Suomalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestön Fingon julkaisema Maailman Kuvalehti kuitenkin jatkaa, ja kuulemani mukaan se lisää jatkossa kehityspoliittista sisältöään.
Silti keskustelu kehityksestä ja paremmasta maailmasta väkisinkin vaimenee, kun yksi pohdiskelija pudottaa kynänsä.
Kiitos näistä vuosista ja ajatuksista, Kehitys ja sen tekijät.
Lue lisää: Kehityksen vuosikymmenet näkyvät terveytenä ja koulutuksena
