Teksti Ujuni Ahmed

Kehitysyhteistyön valta-aseman ymmärtäminen tekee kipeää

Kehitysyhteistyössä etenkin naiset ja muut kriiseistä eniten kärsineet on osallistettava toimintaan jo suunnitteluvaiheessa, kirjoittaa Ujuni Ahmed.

Jo nuorena ajattelin, että kehittyviä maita työkseen auttavat ihmiset ovat sankareita. Ajattelen yhä niin, sillä tällainen työ kertoo auttajien empatiakyvystä ja arvovalinnoista.

Silti tässäkin tärkeässä työssä voi erottaa erilaisia värisävyjä kirkkaan myönteisestä synkän harmaaseen. Jo auttamisen konsepti voidaan nähdä valta-asetelmana, joka usein perustuu auttajan ja autettavan väliseen epätasa-arvoon. Autettava tarvitsee selviytyäkseen auttajalta resursseja, mutta vain auttajalla on valta päättää, miten näitä resursseja käytetään.

Meillä suomalaisilla on resursseja, osaamista ja tarve auttaa heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Siksi tarjoamme asiantuntevina osaajina ratkaisuja avuntarvitsijoille, vaikka väkisin.

KEHITYSYHTEISTYÖN RAKENTEET periytyvät suurelta osin siirtomaa-ajalta ja valkoisen väestön harjoittamasta lähetystyöstä. Ajan myötä valkoinen ihonväri on alkanut symboloida rahaa ja sen omistaminen asiantuntijavaltaa. Selviytyäkseen köyhä avuntarvitsija on joutunut nöyrtymään valkoisen auttajan edessä.

Vähitellen valkoisesta pelastajasta on kehittynyt konsepti, jossa asiantunteva auttaja alistaa osaamattoman autettavan tehdäkseen tälle hyvää.

Tämä pätee myös suomalaiseen kehitysyhteistyökulttuuriin, vaikka mielellämme ajattelemme, ettei siirtomaa-ajan historia liity meihin mitenkään. Meillä suomalaisilla on resursseja, osaamista ja tarve auttaa heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Siksi tarjoamme asiantuntevina osaajina ratkaisuja avuntarvitsijoille, vaikka väkisin.

Hyvät aikeemme kuitenkin kompastuvat siihen, että edistämme ratkaisujamme ulkopuolisina – omasta näkökulmastamme ja omilla ehdoillamme. Asettamalla paikalliset osaajat uhrin asemaan tyydytämme auttamistarvettamme. Samalla pidämme tiukasti kiinni omasta asiantuntija-asemastamme.

Pahimmillaan tällainen epätasa-arvoinen auttamisrakenne johtaa siihen, että konfliktia säikähtäneinä pakenemme paikalta ja jätämme paikalliset ihmiset kärsimään mallimme mukaisesti rakennetun yhteiskunnan raunioihin, joissa ei ole toimivia yhteiskuntarakenteita, selviytymisen edellytyksiä, tasa-arvoisia tulevaisuudennäkymiä eikä pakomahdollisuuksia.

OLEMME ETUOIKEUTETTUJA, joten voimme arvioida itseämme. Valta-asetelman ymmärtäminen tekee meille kaikille kipeää, sillä se pakottaa meidät pohtimaan aiemman toimintamme merkitystä ja työmme tarpeellisuutta. Se satuttaa, sillä meidän on tunnistettava ja tunnustettava valkoisen pelastajan syndrooma yhdeksi rasismin muodoksi.

Se satuttaa myös siksi, että meidän on luovuttava vallasta ja luovutettava paikkamme korkean tason asiantuntijapöydissä aidosti asiantunteville paikallisille osaajille.

Rauhantyön ja kehitysyhteistyön on perustuttava paikallisen osaamisen ja ymmärryksen tunnustavaan aitoon kumppanuuteen, jossa paikalliset tekijät, etenkin naiset ja muut kriiseissä eniten kärsineet ihmiset, osallistetaan toimintaan jo suunnitteluvaiheessa.

Kun rakennamme rauhaa paikallisin ehdoin, löydämme paikallisia ratkaisuja. Ja kun löydämme paikallisia ratkaisuja, vältämme sen, että liekki leimahtaa kansainväliseksi konfliktiksi.

Sitä ennen joudumme yksilöinä ja yhteiskuntana päättämään, onko kehitysyhteistyömme tavoite tehdä työstämme tarpeetonta vai tarpeellista.

Ujuni Ahmed on Kansallisteatterin kotikirjailija.

Lue lisää: Äärimmäinen köyhyys ja konfliktit keskittyvät hauraisiin valtioihin ‒ ja se haastaa kehitysyhteistyön

Lue lisää: Kehitysyhteistyö palaa perusasioihin