Sävyjä mustavalkoiseen verokeskusteluun

Saharan eteläpuolinen Afrikka on maailmankolkista köyhin. Edistysaskelista huolimatta joka kahdestoista lapsi kuolee ennen viidettä syntymäpäiväänsä. Samaan aikaan kasvava osa kehitysrahoituksesta kanavoidaan mantereelle veroparatiisien kautta.

Tämä on huutava vääryys, päättelee maailman vaikutusvaltaisin kehitysjärjestö Oxfam huhtikuisessa selvityksessään. Sen mukaan 84 prosenttia Maailmanpankin yritysrahoitushaaran IFC:n sijoituksista Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan meni yrityksille, jotka olivat ”läsnä” jossain veroparatiisissa. Niistä neljällä kymmenestä oli jokin yhtiö finanssikeskus Mauritiuksella.

Kehitysyhteistyöllä halutaan parantaa afrikkalaisten hyvinvointia, joten on perusteltua vaatia kehitysrahoittajia hoitamaan sijoitustoimintansa esimerkillisesti.

Kehitysyhteistyöllä halutaan parantaa afrikkalaisten hyvinvointia, joten on perusteltua vaatia kehitysrahoittajia hoitamaan sijoitustoimintansa esimerkillisesti. Suomalaisessa keskustelussa esimerkillisyyttä on erityisesti vaatinut kansalaisjärjestö Finnwatch. Sen kohteena on ollut valtion kehitysrahoitusyhtiö Finnfund.

Kiviä ei kannata vielä heittää. Yhtiön oikeushenkilöllisyyden rekisteröimiseen vaikka Mauritiukselle voi myös olla muita syitä kuin verojen välttely tai kiertäminen.

Rahoitus-, vero- ja kirjanpitolainsäädäntö on harvalla afrikkalaisella valtiolla siinä kunnossa, että monien tahojen rahoitus voitaisiin koota yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten kehitysrahoituksessa usein tehdään. Esimerkiksi Afrikan kehityspankki, Tanska, Espanja, Ranska ja Pohjoismainen kehitysrahasto ovat laittaneet pääomaa pankin perustamaan AGF:ään (African Guarantee Fund).

Juridisesti AGF on mauritiuslainen yhtiö, mutta käytännössä sen työntekijät työskentelevät Kenian pääkaupungissa Nairobissa. Yhtiö maksaa yhteisöveroa sekä Mauritiukselle että Keniaan. Sen myöntämien takuiden ansiosta noin 200 pientä ja keskisuurta yritystä on saanut rahoitusta hankkeisiinsa 35 afrikkalaisessa maassa.

Otetaan toinen esimerkki. Sijoittaminen Suomesta suoraan länsiafrikkalaiseen Senegaliin edellyttäisi muun muassa maiden välistä verosopimusta, jotta samaa tuloa ei verotettaisi kahteen kertaan. Suomalaiset sijoittajat tuskin ryntäävät niin sankoin joukoin Senegaliin, että valtionvarainministeriö alkaisi neuvotella sopimuksesta. Siksi sijoitus kierrätetään toisen valtion tai alueen kautta, jolla on sopimus Senegalin kanssa.

Jotkut Afrikan valtiot keräävät tulonsa lähes mielivaltaisesti, vaikeasti ennustettavina maksuina. Harvassa ovat ne ulkomaiset yritykset, jotka laittavat pääomiaan panttivangeiksi näihin maihin ilman ulkomaisen finanssikeskuksen tarjoamaa suojaa.

Kyse on toisinaan valinnasta: kehitysrahoittajat joutuvat hyödyntämään finanssikeskuksia tai jättämään sijoitukset joko kokonaan tai osittain tekemättä. Jälkimmäinen vaihtoehto on harmittava, sillä Afrikassa on pulaa nimenomaan rahasta, jolla ei tavoitella pikavoittoja.

Oxfamin ja Finnwatchin arvostelua ei silti pidä vain sivuuttaa. Kun julkiset kehitysrahoittajat joutuvat hyödyntämään finanssikeskuksia, joiden vuoksi myös menetetään verotuloja, on niiden pystyttävä perustelemaan paremmin toimintansa reunaehtoja.

Hyviä perusteluja on, eikä keskustelua kannata pelätä. Avoimuus auttaa.

TEKSTI PASI NOKELAINEN

KUVA SAMULI SIIRALA

Kesäkuu 2/2016