Verotarkastajat ilman rajoja

Eduskunta kävi toukokuussa lähetekeskustelun valtioneuvoston ensimmäisestä kehityspoliittisesta selonteosta. Yhdestä asiasta oltiin yksimielisiä: käytännössä kaikki eduskuntapuolueet puhuivat joko kehitysmaiden veronkantokyvystä tai veroparatiiseista, veronkierrosta ja aggressiivisesta verosuunnittelusta.

Verotus on löytänyt hämmentävän nopeasti tiensä kehityspolitiikan asialistalle. Edellisen hallituksen kehityspoliittisessa ohjelmassa vuodelta 2007 verot mainittiin kaksi kertaa.  Molemmissa tapauksissa tarkoitettiin Suomessa maksettavia veroja, ei kehitysmaiden kykyä verottaa alueellaan tapahtuvaa taloudellista toimeliaisuutta ja siten rahoittaa omat menonsa.

Kyse on kansainvälisestä ilmiöstä. Verotuksen nosti kansainvälisen talous- ja kehityspolitiikan asialistalle vuoden 2008 finanssikriisi.

Pitkään näytti siltä, että puhe veroparatiisien kuriin laittamisesta olisi vain puhetta. Veroparatiisit pääsivät esimerkiksi Teollisuusmaiden yhteistyöjärjestön OECD:n ”mustalta listalta” pois jopa siten, että ne solmivat verotiedonvaihtosopimuksia keskenään.

Vähitellen on alkanut tapahtua. Viime vuonna johtavien länsimaiden ja nousevien talouksien G20-ryhmä päätti periaatteellisella tasolla verotietojen vaihtamisesta automaattisesti sekä kehitysmaille annettavasta teknisestä tuesta järjestelmään liittymiseksi.

Kansainvälisen verotusyhteistyön taustalla on ensisijaisesti valtioiden halu turvata omat tulonsa ja tasapainottaa julkista talouttaan, eivät kehityspoliittiset tavoitteet. Kehitysmaiden kansalaiset ovat kuitenkin veroparatiisitalouden suurimpia kärsijöitä.

Esimerkiksi Suomen kehitysyhteistyön pääkumppanimaista Mosambik, Kenia ja Tansania menettävät vuosittain monikansallisten yritysten harjoittaman siirtohinnoittelun väärinkäytön vuoksi summan, joka vastaa 7–10 prosenttia maiden budjeteista. Siirtohinnoittelun väärinkäyttö tarkoittaa sitä, että samaan konserniin kuuluvat tytäryhtiöt minimoivat veronsa käymällä keskenään kauppaa yli- tai alihintaan.

Tiedot ilmenevät raportista, jonka Tanskan ulkoministeriö on tilannut Global Financial Integrity -ajatushautomolta. Sen mukaan Kenia on menettänyt vuosikymmenessä siirtohinnoittelun takia varoja kaksi kertaa enemmän kuin se on saanut kehitysapua. Tansaniassa menetykset olivat 78 prosenttia ja Mosambikissa 33 prosenttia kehitysavusta.

Kaikessa verosuunnittelussa laittoman ja laillisen rajaa on vaikea vetää myös kehittyneissä länsimaissa. Parhaillaan rajan paikkaa ratkotaan oikeudessa kiistassa, jossa osapuolina ovat Suomen verohallitus ja eräs maailman suurimmista panimoyhtiöistä.

Kehitysmaissa ongelmaan voidaan puuttua tiettyyn pisteeseen asti kouluttamalla paikallisia verohallintoja ja valtionvarainministeriöitä. Suomikin voisi tehdä enemmän.

Varsinaiset ratkaisut tehdään kuitenkin siellä, missä päätetään esimerkiksi monikansallisten yritysten kirjanpitosäännöistä. Käytännössä eduskunnan lähetekeskustelussa ilmaisemaa tahtoa voidaan toteuttaa esimerkiksi Euroopan unionissa ja OECD:ssä. Tähän tarvitaan Suomelta johdonmukaista politiikkaa.

PASI NOKELAINEN

Kesäkuu 2/2014